Alkuperäinen nimi: Les Girls
Ohjaus: George Cukor
Käsikirjoitus: John Patrick

Pääosissa: Gene Kelly, Mitzi Gaynor, Kay Kendall
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 114 min

Would you like a glass of water?
Why, do you want to soak your feet?

 
Aikoinaan hyvin menestyneen ja tanssija Barry Nicholsin (Gene Kelly) johtaman pariisilaisen Les Girls -tanssiryhmän jäsenten tiet ovat kaikonneet. Vuosia myöhemmin yksi ryhmän jäsenistä, Sybil Wren (Kay Kendall) kirjoittaa ryhmän loppuajoista muistelmansa, jossa väitetään toisen ryhmän jäsenen, Angèle Ducrosin (Taina Elg) yrittäneen itsemurhaa. Angèle suivaantuu väitteistä ja haastaa Sybilin oikeuteen. Niinpä Sybilin täytyy alkaa kerrata hänen, Angèlen sekä ryhmän kolmannen jäsenen Joanne "Joy" Hendersonin (Mitzi Gaynor) yhteisistä hetkistä, mutta mikä lieneekään totuus, sillä myös Angèle ja Barry pääsevät kertomaan oman versionsa samoista ajoista ja kaikki ne poikkeavat jossain määrin toisistaan?

En tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla, mutta syystä tai toisesta halusin kovastikin nähdä tämän. Ehkä luulin elokuvaa alun perin nimensä perusteella ranskalaiseksi, mikä jostain syystä näkyi sitten siinä, että halusin nähdä tämän, enkä ole varma, että miksi, sillä en minä heikkona ranskalaisiin elokuviin ole. Toisaalta senkin jälkeen, kun tajusin kyseessä olevan amerikkalainen elokuva, katsomishalut eivät vähentyneet lainkaan. Elokuva esitettiin kahdesti, mutta ensimmäistä, torstain esitystä en "ehtinyt" katsomaan, mutta lauantain esityksen kyllä ja hyvä niin, sillä näin pääsin kuin varkain katsomaan edes yhden elokuvan myös päävieras Taina Elgiltä, jonka mukana olemista en tiennyt silloin, kun katselupäätös syntyi (myöhemmin mutta ennen esitystä kuitenkin tämäkin selvisi minulle). Noh... Les Girls ei ollut ihan niin mukaansatempaavaa viihdettä kuin olin vähän ounastellut, mutta kuitenkin ihan pikkuhauska musikaalikomedia.

Elokuvan oikeussali toimi ikään kuin tekosyynä sille, että elokuvassa voitaisiin kuulla kolme eri versiota tapahtumista, mutta oikeastaan ei ollut edes kunnolla väliä, miten oikeudenkäynti päättyisi. Aluksi kuvittelin, että jokaisen todistajan - eli Sybilin, Angèlen ja Barryn - tarinat olisivat identtiset muuten, mutta näkökulmaa vain olisi vaihdettu niin, että versiosta toiseen siirryttäessä katsoja saisi aina vähän lisävalaistusta tapauksesta, mutta ei. Noh, ottaen huomioon elokuvan pituuden tämä oli ehkä ihan ymmärrettävää, sillä niin paljon hahmot keskenään viettivätkin aikaa, ettei perustarina hirveästi muuttuisi. Sen sijaan eri tarinat sisälsivät paljon oletuksia silloin, kun todistusvuorossa ei ollut itse nähnyt kaikkea, mutta myös suoranaisia valheita erinäisistä tapahtumista. Tämä oli sinänsä vähän ikävää, sillä nyt jäi oikeuden päätöksestä riippumatta lähinnä katsojan itsensä arvioitavaksi, jos sillä siis halusi päätään vaivata, että mikä tarinoista oli totta ja jotenkin tuli sellainen tunne, että tekijät ovat halunneet kansan uskovan nimenomaan elokuvan päämieshahmoa eli Barrya; minä ainakin uskoin juuri hänen tarinaansa.

Tästä pienestä harmituksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin kokonaisuutena ihan hauska ja kevyt tapaus. Sellaista perushömppää, jonka helposti jaksoi katsoa ja kunhan aikaa kuluisi tarpeeksi kauan, niin mitä jottei jossakin vaiheessa uudestaankin. Perushömppyys tarkoitti sitten myös sitä, että vaikka elokuvan rakenne poikkesikin kovasti useimmista muista vastaavista, niin silti tarinassa oli paljon tutunoloista. Vaikka tämä olikin osin myös musikaali, niin laulua elokuvassa nähtiin verrattain vähän ja ehdottomasti vähemmän kuin luulin, ja niistäkin suurin osa kuultiin lavalla, sillä lavan ulkopuolella taidettiin lauleskella vain pariin otteeseen. Tanssinumerot olivat kyllä hyviä ainakin silloin, kun hahmot keskittyivät nimenomaan siihen tanssimispuoleen.

Tytöt oli Gene Kellyn viimeinen MGM-musikaali ja nyt jopa vähän hämmästyneenä huomasin, että elokuva oli myös ensimmäinen elokuva, jonka Kellyltä olen nähnyt (joo, en ole katsonut edes Laulavia sadepisaroita vielä). Hyvä ja valovoimainen esiintyjä hän kuitenkin oli ja tanssiakin osasi, joten en ihmettele lainkaan hänen suosiotaan. Elokuvan tyttöjä näytelleet Taina Elg, Kay Kendall ja Mitzi Gaynor olivat kaikki kanssa ihan hyviä ja en voi kieltää: vähän ihaniakin. Tasavertaisilta kolmikko tuntui, eikä yksikään heistä noussut oikeastaan toista paremmin esille, vaikka hahmojen luonteista eroja olikin, joten heidän tekemisiään oli varsin kiva katsella.

Pisteitä: 3/5

PS. Vuodatus.netin kuvapalvelu on vieläkin jumissa, joten siksi blogissa ei näy tällä hetkellä kuvia.

Seuraavana arvosteluvuorossa: La souriante Madame Beudet