Alkuperäinen nimi: Carrie
Ohjaus: Brian De Palma
Käsikirjoitus: Lawrence D. Cohen
Pääosissa: Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1976
Kesto: 98 min

- She can't get away with this. I'm gonna get her.
- Let it go, Chris.
- Like hell I will!

Liikuntatunnin jälkeen Carrie (Sissy Spacek) on suihkussa, kun hänen kuukautisensa alkavat ensimmäistä kertaa, vuosia myöhemmin kuin muilla, mutta hän ei ole edes kuullut kuukautisista, sillä hänen hyvin uskovainen äitinsä (Piper Laurie) on halunnut suojella häntä kaikilta syntisiltä pitämiltään asioilta, joihin kuukautisetkin kuuluvat. Muut tytöt pilkkaavat häntä, minkä vuoksi kukin heistä joutuu liikuntapitoiseen jälki-istuntoon. Yksi pilkkaamiseen osallistuneista tytöistä, Sue Snell (Amy Irving) katuu osallistumistaan ja pyytää poikaystäväänsä Tommya (William Katt) menemään Carrien kanssa päättäjäistansseihin, mutta toinen tytöistä, Chris Hargensen (Nancy Allen) menettää jälki-istunnosta kieltäytymisen johdosta lippunsa päättäjäistansseihin, minkä vuoksi hän janoaa kostoa Carrielle...

Stephen King -fani pääsi taas vauhtiin tämän elokuvan myötä, jonka mielestäni olin joskus nähnyt, mutta yksikään itse elokuvan kohtauksista ei muistunut mieleen tätä katsoessa, joten enää en ole varma siitä, olenko nähnyt tämän aiemmin vai en. Kirja sen sijaan on tullut luettua ja itse asiassa edellisessä lukukerrasta ei ole kuin jokunen kuukausi aikaa, joten kirjan tapahtumat ovat sikäli tuoreessa muistissa, joten totta kai vähän täytyy vertailla (jälleen kerran) teoksia toisiinsa. Ennakkoon vähän ihmettelin tämän elokuvan olemista 1001 elokuvaa -kirjassa, mutta en enää, eikä se johdu siitä tosiseikasta, että tämä oli kuulemma Brian De Palman (ja jossain määrin myös Sissy Spacekin ja John Travoltan) läpimurtoelokuva, eikä ihme, sillä alkuperäisteoksen eroavaisuuksista huolimatta Carrie on varsin tyylitelty ja hieno kauhuelokuva.

Se, mikä minulle ensimmäisenä tuli elokuvasta mieleen, oli sen surullinen luonne ja tämä surullisuus tuli varsinkin hyvin esille juuri siksi, että tiesin, mihin suuntaan elokuva vielä kääntyisi. Niinpä tulikin mietittyä, että millaiseksi ihminen, joka ei tiedä yhtään elokuvan lopputapahtumia, kuvittelee elokuvan sen alkupuoliskolla. Ryysyistä rikkauksiin- tai tuhkimotarinaksi? Tämä surullisuus tuli hyvin ilmi Carrien ilmeistä, kun hän ensin tajuaa todella menevänsä Tommy Rossin kanssa päättäjäistansseihin ja sitten kun hän on siellä. Tieto siitä, että se suunnaton onnellisuus, mikä heijastui Carrien kasvoilta, vaihtuisi pian todelliseen murhenäytelmään, teki oman oloni todella surulliseksi.

Tarina itsessään oli surullisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi hyvinkin mielenkiintoista seurattavaa. Alussa nähdään pitkitetty kohtaus suihkuhuoneesta, jossa ensin näytetään hidastetusti paljon alastomia teinejä ennen kuin siirrytään Carrien suihkukohtaukseen ja vaikka yleensä tuomitsenkin moisen alastomuuden pelkäksi markkinointikikaksi, niin tämän kohdalla en niin ajatellut, vaan kohtaus ei tuntunut vain aidolta, vaan myös taiteelliselta. Tämä kohtaus aloitti sen pitkän tapahtumaketjun, jota seurataan sitten koko loppuelokuvan ajan ja tämä tehdään harvinaisen hyvin ja Carrien matkaa kohti päättäjäistansseja oli hyvin kiinnostavaa seurata, vaikka ei miksikään mestariteokseksi nousekaan. Kun sitten siellä tapahtuu mitä tapahtuu, niin De Palma päästää taas taiteellisen silmänsä valloilleen ja lopun pakokauhukohtaukset sisältävät yhden jos toisenkin erikoisemman jipon, joista silmiinpistävimpänä tietenkin useiden kamerakuvien käyttö samaan aikaan. Itse tarinan lopusta puhuttakoon seuraavassa kappaleessa.

Kuten sanoin yllä, niin Stephen Kingin kirjan tapahtumat ovat vielä hyvin muistissa, joten vertaileminen sinänsä on tehty helpoksi. Toisaalta tätä elokuvaa ei olisi voitu täysin muokata kirjan kaltaiseksi, sillä kirjassa tarinan väliin oli upotettu lukuisia (kuvitteellisia) lehtileikkeitä, katkelmia eri kirjoista ja muista vastaavista, joissa käsiteltiin tätä tapausta. Niinpä elokuvaa ei pystynytkään seuraamaan (onneksi?) ihan yhtä kriittisin silmin kuin useita muita King-filmatisointeja, mikä saattoi hyvinkin vaikuttaa jonkin verran siihen, että elokuva sai näinkin paljon pisteitä minulta, vaikka yritänkin tarkastella King-filmatisointeja omina elokuvinaan siinä aina onnistumatta. Niinpä seuraavista puutteista en vähentänyt pisteitä, mutta olisin mielelläni nähnyt nämä myös elokuvassa: Kivien osuminen Carrien perheen taloon Carrien ollessa lapsi (tämä kuvattiin, mutta se leikattiin pois), Tommyn reaktio, kun hän näkee Carrien puvussaan ensimmäisen kerran sekä tietenkin olisin toivonut Kingin tarinalle uskollisempaa loppua, jossa Carrie pistää käytännössä katsoen koko kaupungin palamaan. Ei sillä, päätettiinhän elokuva ihan tyydyttävällä tavalla noin niin kuin tarkasteltuna elokuvaa omana itsenään, mutta kirja lopetettiin sellaisen kaoottisuuden keskelle, että oksat pois ja siksi olisinkin toivonut näkeväni vielä uskollisempaa lopetusta.

En ole Sissy Spacekiin tutustunut juuri ollenkaan, mutta tässä elokuvassa hän oli todella häikäisevän hyvä rumana ankanpoikasena. Tämä näkyi etenkin jo mainituissa päättäjäistanssikohtauksissa ennen käännekohtaa, jossa Spacek onnistui pelkällä hymyllä vakuuttamaan Carrien olevan ikionnellisessa tilassa. Kuitenkin Spacekin todellinen tähtihetki tapahtui vasta käännekohdassa, kun Carriesta tuli yhtäkkiä pahasti nöyryytetty ja sen jälkeen hyvin hyvin vihainen. Oi sitä vihan määrää, mikä hänen kasvoiltaan paistoi esiin ja oi sitä lahjakkuutta, vaikka hänen kasvonsa eivät edustakaan (ainakaan tässä elokuvassa) Hollywoodille tyypillistä kauniskasvoisuutta. Toinen mainitsemisen arvoinen näyttelijä oli Carrien äitiä Margarethiä näytellyt Piper Laurie, joka sopi kiihkouskovaiseksi äidiksi hyvin ja kauhumaneeritkin / ”sekopäämutsin” rooli häneltä luonnistuivat varsin mainiosti. Kuitenkin hän oli tässä elokuvassa sen verran nuori, että jos en olisi tiennyt, niin en ole lainkaan varma, olisinko tunnistanut häntä samaksi henkilöksi, joka viisitoista vuotta myöhemmin hurmasi Twin Peaksissä.

Pisteitä: 4/5

Carrie, Carrie 2