Alkuperäinen nimi: Unforgiven
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: David Webb Peoples
Pääosissa: Clint Eastwood, Morgan Freeman, Gene Hackman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 125 min

- First off, Corky never carried two guns. Though he should have.
- No, no, he was, he was called "Two-Gun Corcoran."
- Yeah well, a lot of folks did call him "Two-Gun" but that wasn't because he was sporting two pistols. That was because he had a dick that was so big it was longer than the barrel of that Walker Colt that he carried.

 

 
Pienessä Big Whiskeyn lännenkaupungin saluunassa toimiva huora Delilah (Anna Levine) tulee nauraneeksi panonsa Quick Miken (David Mucci) kalun pienuudelle ja Mike suuttuu siitä niin, että alkaa viillellä Delilahia. Saluunan omistaja Skinny (Anthony James) saa Quick Miken lopettamaan ja paikalle kutsutaan kaupungin sheriffi Little Bill Daggett (Gene Hackman), joka rangaistuksena vaatii Quick Mikeä ja tämän kaveria Davey Buntingia (Rob Campbell) luovuttamaan Skinnylle osan hevosistaan. Tämä ei kelpaa huorien johtohahmolle Alicelle (Frances Fisher), joka muiden huorien avustuksella lupaa 1000 dollarin palkkion sille, joka tappaa kaksikon. Haasteen ottaakin vasta nuori, lännenroiston roolista haaveileva The Schofield Kid (Jaimz Woolvett), joka saapuu tappajana kunnostautuneen, mutta yli kymmenen vuotta rehellistä elämää viettäneen Will Munnyn (Clint Eastwood) pakeille pyytääkseen tätä partnerikseen tehtävään, mutta aluksi Munny kieltäytyy. Munnyllä on kuitenkin kannattamaton farmi sekä kaksi pientä lasta, joten rahojen toivosta hän lopulta lähteekin matkaan...

Kuten olen joskus sanonutkin, niin en lähtökohtaisesti ole länkkärien ystävä, vaikka en nyt sanalla sanoen inhoakaan niitä. Tästä syystä minulta on tähän päivään mennessä näkemättä suurin osa italowesterneistä, vaikka Hyviä, pahoja ja rumia taisinkin yrittää joskus pentuna katsoa, mutta en sitäkään tainnut katsoa kokonaan. No, sen verran pidin kuitenkin Clint Eastwoodista jossain vaiheessa, että yritin katsella mahdollisimman monta hänen elokuviaan tv:n kautta ja silloin tuli tämäkin elokuva viimeksi nähtyä eli joskus 1990-luvun puolivälissä. En yhtään muista, mitä pidin tästä silloin, vaikka epäilenkin, ettei elokuva hirveämmin minuun tuolloin uponnut. Elokuvan näkemisestä on kuitenkin sen verran aikaa, etten minä tätä lähtenyt etukäteen tuomitsemaan, vaikka myönnän pieniä epäilyjä olleen. Ihan hyväksi Armoton kuitenkin osoittautui.

Elokuvassa liikutaan jatkuvasti kahdessa eri paikassa: Big Whiskeyn välittömässä läheisyydessä ja sitten Will Munnyn matkassa. Elokuva aloitetaankin Big Whiskeyssä, joten Munnya saadaan odotella verrattain pitkä tovi. Kun sitten Munny pääsee ruutuun, kerrotaan hänen taustoistaan kaikki oleellinen, joten hänen seuraamisensa osalta elokuva starttaa hienosti.Varsinkin kun heti alussa näki kontrastin Munnyn entisen ja nykyisen elämän välillä, niin Munnyyn saadaan heti tietyntyyppistä luonnetta esiin. Alussa Munny on suorastaan tragikoominen hahmo, jonka tekemisissä on paljon huvittavia piirteitä johtuen juuri hänen vanhuudesta ja siitä hänen pitkään kuluneesta tauosta ampumisjutuista. Vähitellen sitten Munny alkaa päästä takaisin vanhaan kuosiinsa, vaikka yrittääkin itselleen ja tovereilleen todistella ihan muuta ja minusta Munnyn tappajavaistojen vähittäistä herääminen oli onnistuttu kuvaamaan todella mielenkiintoisesti. Niinpä elokuva olikin minusta parhaimmillaan juuri silloin, kun kuvattiin Munnyn, Kidin ja Munnyn vanhan partnerin Ned Loganin (Morgan Freeman) matkantekoa. Sille reissuille mahtui nimittäin joidenkin ihan positiivisten käänteiden lisäksi myös paljon jännittäviä hetkiä, ja niin vähän kuin (edelleen lähtökohtaisesti) perinteisemmät länkkärihetket miellyttävätkään, niin elokuvan lopussa, jossa tätä vähän perinteisempää menoakin oli tarjolla, huomasin jopa jännittäneeni Munnyn selviämisen puolesta.

Ennen kuin Munny kumppaneineen pääsee Big Whiskeyyn, piipahdetaan sielläkin tämän tästä ja varsinkaan aluksi en jaksanut hirveästi innostua näistä tapahtumista, sillä Munnyn tarina tuntui paljon kiehtovammalta. Elokuvaan oli haluttu selvästi realistisempaa otetta, mitä saatiin aikaan English Bobin (Richard Harris) ja tämän elämäkertakirjoittajan W.W. Beauchampin (Saul Rubinek) mukaantuomisella, mutta ensin en millään tahtonut lämmetä English Bobille. Hänen avullaan kuitenkin annettiin vähän niin kuin esimakua Big Whiskeyn sheriffin Little Bill Daggettin brutaalista luonteesta, joten siinä mielessä English Bobin mukanaolo oli täysin ymmärrettävää. Niin ja ei sille mitään voi, mutta mielestäni elokuvan parhaat kohtaukset koettiin siellä sellihuoneessa, jossa Little Bill ja Beauchamp keskustelevat muun muassa lännenmyyttien syntymisestä sekä tappamisesta itsestään. Näiden kohtausten ulkopuolella Big Whiskey vetosi vasta silloin, kun ns. Munnyn jengi oli jo siellä.

Armoton sysäsi monet perinteiset, mutta samalla jokseenkin epäuskottavat länkkärikliseet syrjään ja pyrki enemmänkin näyttämään sitä, millaista meno ihan oikeasti on ollut. Kadut ovat selvästi normaalia Villin lännen kuvastoa mutaisempia, eikä tappaminenkaan ole niin hohdokasta kuin mitä usein on haluttu antaa ymmärtää. Kuten Little Billin jutuista ilmeni, kaksintaistelut olivat useimmiten kaukana niistä suorastaan romantisoiduista kuvauksista, joissa vastakkain oli aina kaksi piinkovaa ampujaa, vaan useimmiten ampumiset käytiin jopa vähän sekasortoisissa tilanteissa, joskin oli elokuvassa tosiaan vähän sitä perinteisempääkin menoa lopussa. Elokuva tuo myös hyvin esiin sen, ettei sitä tappamista aina ollut helppo kestää mentaalisella puolella.

Clint Eastwood oli kuulemma säilyttänyt elokuvan käsikirjoitusta siihen asti, että hän itse voisi esittää tuota ikääntynyttä tappajaa ja siihen rooliin hän sopikin kuin valettu. Alussa näytetään Munnyn sitä ikääntymispuolta vähän koomisestikin, mutta kun leffa on päätöksessään, Munnysta paistaa ikämiehen sijaan nimenomaan tappaja. Eastwood oli omiaan kuvaamaan tätä vähittäistä muutosta. Gene Hackman puolestaan oli erinomainen sheriffi Little Billinä, eikä ollut lainkaan ihme, että hän roolistaan parhaan Oscarin nappasi, sillä Hackman oli täysin uskottava samaan aikaan brutaalina ja rauhallisena sheriffiinä. Morgan Freeman puolestaan oli perushyvä oma itsensä ja Jaimz Woolvett onnistui hyvin naiivina märkäkorvana. Mukana menossa: Saul Rubinek (Family man - perhe on paras).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Isäni on turbomies