Alkuperäinen nimi: Rocco e i suoi fratelli
Ohjaus: Luchino Visconti
Käsikirjoitus: Luchino Visconti, Suso Cecchi d'Amigo, Pasquale Festa Campanile
Pääosissa: Alain Delon, Renato Salvatori, Annie Girardot
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1960
Kesto: 168 min

- Nyt ei ole toivoa.

1314176846_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Parondin perhe saapuu eteläisestä Italiasta perheen isän kuoleman jälkeen Milanoon, jossa siellä asuva vanhin poika Vincenzon pitäisi alkaa huolehtia perheestä. Vincenzon kihlatun Ginettan (Claudia Cardinale) suku ei katso hyvällä Vincenzon äidin Rosarian (Katina Paxinou) sekä Vincenzon neljän veljen saapumista taloon, joten he heittävät koko konkkaronkan pihalle ja samalla Vincenzon kihlaus Ginettan kanssa purkautuu. He muuttavat kylmään kellariasuntoon ja veljekset perheen kuopusta lukuun ottamatta yrittävät löytää työtä itselleen ja toisinaan siinä onnistuvatkin, mutta miten veljesten kohtalot muotoutuvat, kun väliin tulevat niin työt kuin naisetkin?

Sain viime vuoden puolella syntymäpäivälahjaksi ihan kohtuullisen läjän 1001-elokuvia, joiden vuoro on sitten nyt, mutta jotta homma ei menisi pelkäksi niiden katsomiseksi, niin tulee tässä käytyä myös elokuvissa ja onpahan ainakin kerran yhden 1001-elokuvan jatko-osatkin luultavasti tulossa katseluun puhumattakaan niistä MacGyverien tv-elokuvista ennen kuin nämä kaikki lahjaleffat saadaan katsottua. Kuitenkin tämä Rocco ja hänen veljensä tuli vuoroon ihan ensimmäisenä ja oli minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus. Otin elokuvan kuitenkin innokkaana vastaan siksi, että pääsin taas vaihteeksi jonkin muun kielen kuin englannin pariin, mutta valitettavasti elokuva ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin toivoin.

Elokuva on tavallaan jaettu viiteen osaan, joista kukin osa on nimetty yhden veljeksen mukaan ilmeisesti vanhimmasta nuorimpaan. Osien nimihenkilöillä ei kuitenkaan ole suurta väliä, sillä vaikka ensimmäisen nimikko-osan saanut Vincenzo ihan alussa ruutuaikaa hyvin saikin, niin kuitenkin elokuva tuntui keskittyvän enemmän nimenomaan Simonen ja Roccon (Renato Salvatori ja Alain Deloin) tekemisiin ja keskinäisiin suhteisiin. Tämä näkyi varsinkin elokuvan loppupuolella, kun oltiin Ciron ja Lucan (Max Cartier ja Rocco Vidolazzi) osissa. Okei, Lucalle perheen kuopuksena noin kymmenvuotiaana ei ehkä olisikaan saatu kovinkaan näkyvää roolia, mutta Cirokin oli jo lähempänä täysi-ikäistä, joten häntä olisi saanut ehdottomasti näkyä enemmän, eikä vain omassa nimikko-osassaan, vaan muutenkin. Ei Vincenzoakaan niin hirveästi näkynyt kuin Simonea ja Roccoa, mutta selvästi enemmän kuin Ciroa. Osat eivät tainneet olla ihan samanpituisia, mutta joudun myöntämään, että siinä kolmannessa osassa eli Rocco-osassa toivoin jo, että niin Ciro kuin Luca jätettäisiin kokonaan pois vain siksi, että he eivät olleet muutenkaan olleet kovin näkyvästi esillä, sillä loppua kohden elokuvan pituus alkoi haitata jo elokuvasta pitämistä ja olin vain tyytyväinen, kun Lucan oma osa jäi niin lyhyeksi. Itse asiassa Lucan osan alkaessa olin valmis pudottamaan elokuvan pisteitä hieman alemmaksi puhtaasti liian pituuden mukaan, mutta aiemmin oli nähty kuitenkin sen verran mielenkiintoisia tapahtumia, etten näin sitten voinutkaan tehdä, vaikka totta puhuen hyvin lähellä se olikin.

Alussa elokuvaa jaksoi kuitenkin selvästi paremmin katsoa, sillä poimin tiedonhaluisena nippelitietoja italialaisesta elämänmenosta noin 50 vuotta sitten ja etenkin minua kiinnosti se seikka, että perheen isän kuoltua perheen elatusvelvollisuus siirtyy perheen vanhimman pojan vastuulle tai ainakin sen käsityksen sain. Vanhimmat veljet kukin koittivat onneaan nyrkkeilyssä, mutta varsinaista nyrkkeilyleffaa elokuvasta ei tullut ja nekin nyrkkeilykohtaukset, jotka nähtiin, olivat (onneksi) melko lyhyitä. Siinä sivussa kukin aikuisemmista veljeksistä kokeilee onnea naisrintamalla, mikä aiheuttaa myöskin sitten ihan kiinnostavan kolmiodraaman. Tämä kolmiodraama aiheuttaa kuitenkin sen, että loppua kohden aloin vihata Simonea oikein tosissaan ja toivoinkin hänelle mahdollisimman huonoa kohtaloa. Kuitenkaan tämän kolmiodraaman ulkopuolelta elokuvan alkupuoliskoa lukuun ottamatta elokuva ei tarjonnut kummoistakaan ja siten elokuva tuntuikin välillä hieman puuduttavalta, mutta onneksi niitä suhdesotkuja ja niiden vaikutuksia käsiteltiin kuitenkin sen verran paljon, ettei elokuva ihan täysin pannukakuksi jäänyt.

Elokuvan näyttelijöistä on nostettava esiin etenkin kaksi henkilöä: Simonea näytellyt Renato Salvatori, jonka roolihahmon ärsyttävyyskynnys ainakin elokuvan loppupuolella oli hyvin matalalla, mutta Salvatori hoiti sen helposti inhottavan hahmon esittämisen oikeinkin hyvin. Toiseksi mainitsemisen arvoiseksi henkilöksi nousi sitten Simonen ja Roccon välistä kiistakapulaa Nadiaa esittänyt Annie Girardot, joka onnistui olemaan vakuuttava hyvin itsevarmana huorana, minkä vuoksi Nadia oli varsin mielenkiintoinen hahmo läpi elokuvan. Muiden veljeksien, ei edes Roccon, näyttelijöistä ei jäänytkään sitten oikein mitään kerrottavaa jälkipolville. Perheen äitiä näytellyt Katina Paxinou sen sijaan veti selvästi roolinsa yli stereotyyppisenä italialaisena äitihahmona.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kaameat pomot