Alkuperäinen nimi: Dancer in the Dark
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, David Morse
Valmistusmaa: Tanska, Saksa, Alankomaat, Italia, Yhdysvallat, Iso-Britannia. Ranska, Ruotsi, Suomi, Islanti, Norja
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 134 min

- In a musical, nothing dreadful ever happens.

Musikaaleista pitävän hieman  Selman (Björk) suvussa kiertää perinnöllisenä sairautena sokeutuminen ja kun hänen poikansa Gene (Vladica Kostic) sairastuu myös siihen, niin he muuttavat Tshekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin, jossa Genen silmät voitaisiin leikata kuntoon. He asettuvat asumaan ystävällisen pariskunnan Billin ja Lindan (David Morse ja Cara Seymour) pihalle asuntovaunuun ja Selma päätyy työskentelemään puolisokeana tehtaassa, jotta saisi rahaa Genen leikkaukseen samalla kun harjoittelee The Sound of Music -musikaalia varten. Rahat tulevatkin lopulta lähestulkoon kokoon, mutta Selma erehtyy kertomaan rahahuolista kärsivälle Billille rahojen olemassaolosta...

Elokuvan pyörähtäessä käyntiin huomasin hahmojen puhuvan englantia ja niinpä minä jo hetken ehdin säikähtää, että olinko saanut dubatun version, minä kun luulin tätä elokuvaa sattuneista syistä joka tanskan- tai islanninkieliseksi, mutta pikaisen IMDB-käynnin jälkeen rauhoituin. Näin ollen ennakkotietoni tästä elokuvasta eivät olleetkaan kovin suuret (tiesin Björkin ja musikaalisuuden), mitä nyt olin aina halunnut nähdä tämän elokuvan, ja se on toden totta sanottava, että Dancer in the Dark oli todellakin odottamisen arvoinen.

Tarina lähti käyntiin hiljalleen esitellen Selman hahmo kunnolla ja niinpä aluksi hänet nähdään ja kuullaan musikaalin harjoituksissa laulamassa, jonka jälkeen seuraa Selman työpaikan esittely sekä hänen ja Genen kotiolot. Näin Selma tulee hyvin katsojalle tutuksi heti alussa, mikä oli vain ja ainoastaan plussaa ja tarinassa onkin jotain outoa lämpöä, mutta samalla tiettyä koskettavaa surumielisyyttä. Selman tarinaa olikin todella mielenkiintoista seurata ja jo alkumetreiltä sitä toivoi Selmalle ja Genelle kaikkea hyvää tapahtuvaksi. Billin ja Selman uskouduttua toisilleen tarinaan tulee entistäkin enemmän imua, sillä Billin aikeet kävivät selviksi heti ja kun Selma lopulta sai rahat takaisin, niin sitä viimein tajusi, että tämä elokuva ei todellakaan noudata musikaalien kevyttä linjaa, mihin elokuvan aikana monesti viitataankin. Loppuosa elokuvasta olikin sitten hyvin synkkä ja surullinen, mutta toisaalta loppu oli kaiken nähnyn jälkeen juuri sellainen kuin halusinkin sen olevan, vaikka välillä luodaankin katsojalle toivoa toisenlaisesta lopusta. Tämä toivonpilkahdus oli hyvä pikku twisti elokuvan loppuun juuri siitä syystä, että senkään jälkeen tarina ei edennyt niin sanotusti tuttuja polkuja, eikä näin ollen vesittänyt elokuvan loppua eikä myöskään siten koko elokuvan tehoa. Nappisuoritus! Käsivaralta kuvaaminenkin tuntui läpi elokuvan kovin luontevalta valinnalta, eikä siihen oikeastaan missään vaiheessa kiinnittänyt kunnolla huomiota, ei edes elokuvan alussa.

Elokuvan musiikki nyt ei ole ihan sellaista, mitä minä tahtoisin kotona kuunnella (no, muutenkin aika vähän harrastan soundtrackeja), mutta oi että kun se sopi täydellisesti itse elokuvaan. Nämä Björkin sanoittamat ja laulamat kappaleet olivat välillä aika psykedeelisen oloisia ja siten aivan jotain muuta kuin musikaaleista on totuttu kuulemaan. Nämä kappaleet siis todella tukevat elokuvan päätarinaa hyvin, varsinkin kun, vaikka kyseessä oli usein fantasiakohtauksista, Björk ja kumppanit noudattivat sitä minulle mieleisintä musikaalikaavaa, eli ihmiset alkoivat tuosta noin vain yhtäkkiä laulaa. Kun sitten koko loppuosan toiveeni toteutui ja viimeinen laulu koettiin vielä siinä vihoviimeisessä kohtauksessa, niin tästä musiikkipuolestakin jäi tosi hyvät fiilikset.

Björk onnistui olemaan myös roolissaan täydellinen, sillä hän vaikutti jo elokuvan ensimetreiltä asti kovin aidolta. Selman hahmo ei todellakaan ole niitä tyypillisimpiä ilmestyksiä, mutta silti Björk osasi tuoda hahmoonsa sellaista positiivista elinvoimaa, että ei voinut kuin ihailla. David Morsella oli oma hyvä jäyhä olemuksensa läpi elokuvan ja Kathyä näytellyt Catherine Deneuve onnistui hänkin hyvin.

Pisteitä: 5/5

PS. Elokuvan jälkeen koin suunnatonta halua alkaa katsoa The Sound of Musicia.