Alkuperäinen nimi: Faces
Ohjaus: John Cassavetes
Käsikirjoitus: John Cassavetes
Pääosissa: John Marley, Gena Rowlands, Lynn Carlin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 130 min

- How did we get into this?
- How did we get into it? How the hell do we get out of it?

Richard Forst (John Marley) lähtee ystävänsä Freddie Draperin (Fred Draper) kanssa erään naisen, Jeannetten (Gena Rowlands) asunnolle. Ensin kaikki kolme juhlivat sulassa sovussa, mutta lopulta Richardille ja Fredille tulee sanaharkkaa ja Fred häipyy, mutta ei kuitenkaan ennen kuin on ehtinyt kertoa Richardille, että Jeannette on oikeasti prostituoitu. Tästä huolimatta Richardin ja Jeannetten välille tulee jotain kipinää, mutta Richardilla on kotona myös vaimo odottamassa...

Tätä elokuvaa alkaessaan katsomaan saattaa kokea jonkinasteisen kulttuurishokin, sillä tämän elokuvan kohdalla ei ole oikeastaan mitään (edes tuon ajan) elokuville tyypillistä luvassa, vaan luvassa on ainakin kuvaustapansa suhteen melko omaperäinen tuotos. Tästä huolimatta Faces ei jäänyt mieleen mitenkään järin suurena mestariteoksena.

Elokuva oli tehty mustavalkokameralla, mutta siitä ei kuitenkaan välittynyt vaikutelma, että nyt oltaisiin jotenkin vanhan elokuvan parissa, vaan selvästi näki heti alussa, että kyseessä on jo ”värikaudella” kuvattu elokuva eli toisin sanoen tämä mustavalkokamera on selvästi ollut ”uudempaa mallia”. Kuvauksen vuoksi elokuva tuntuikin siltä, että sen oli ohjannut ammattiohjaaja amatöörityyliin. Tästä johtuen elokuvassa olikin tietynasteinen tuoreuden maku, mikä välittyi jo elokuvan ensihetkistä ja tällä nyt tarkoitan sitä, että vastaavanlaisesti kuvattuihin elokuviin ainakaan minä en ole juuri törmännyt

Toinen piristävä seikka oli itse varsinainen tarina, joka koostui 5-6 todella pitkästä kohtauksesta (ja pari lyhyemmästä), joissa jokaisessa seurattiin aina yhtä tilannetta yhdessä paikassa. Tarinankerronta oli siis paikoin viipyilevää, mutta ei missään nimessä tylsää. Esimerkiksi Jeannetten asunnossa tapahtuvissa kohtauksissa saattaa olla pitkän aikaa sellaista yleistä jutustelua, jolla ei ole tarinan kannalta juurikaan merkitystä, ennen kuin tulee kohtauksen huippukohdat eli tapahtumat, joilla on koko tarinan kannalta jotain merkityksellistä. Myös eräässä lyhyemmässä baarikohtauksessa annettiin pitkän aikaa musiikin soida taustalla ja kameran kierrellä siinä tilassa ennen kuin mentiin lopulta asiaan eli Richardin Jeannetten etsimiseen. Tällainen kohtausten rakentelu oli varsinkin alussa oikein mielenkiintoista katseltavaa, varsinkin kuin nämä ”turhat” tapahtumat eivät kuitenkaan olleet tylsiä, mutta siinä puolivälin kieppeillä eli käytännössä toisen Jeannetten asunnossa vietetyn kohtauksen jälkeen alkoi kuitenkin se suurin innostus tätä elokuvaa kohti laskea ja melkein jo odotteli, että elokuvaa vietäisiin päätökseen ja loppua ei varsinaisesti voinut elokuvan luonteen vuoksi oikein ennakoida etukäteen ja elokuva olisikin voinut päättyä melkein miten vain. Se, mistä en oikein pitänyt, oli varsinkin Richardin ja vaimonsa Marian (Lynn Carlin) naureskelusessio, mutta senkin melkein kykeni ohittamaan vain pariskunnan omana juttunaan. Mitä tulee sitten loppuun, niin se kyllä jätti kaiken vähän auki, mutta toisaalta sitten jo nähdyt, sinänsä epämääräiset ja tarkoituksettomilta vaikuttavat tapahtumat pohjustivat tällaista lopetusta, joten sinänsä se ei tullut yllätyksenä.

Yksi syy varsinkin alkupuoliskon miellyttävyyteen löytyi Richardin näyttelijästä John Marleysta. Hän oli hyvin puoleensavetävä tyyppi persoonaltaan ja niinpä hänen edesottamuksiaan olikin hauska seurata. Loppupuolella hän olikin sitten jo vähän vakavampi, mikä ei ihan täysin iskenyt. Kun siirryttiin käsittelemään Mariaa ja hänen ystäviensä illanviettoa, niin elokuvasta tuli hivenen tylsempi, vaikkei Lynn Carlin sinänsä huono ollut (toki hänen seurueensa oli sellaista sakkia, etten kauheasti olisi jaksanut katsoa), mutta ei myöskään lähellekään samanlaista karismaa kuin John Marleyssa.

Pisteitä: 3/5