Ohjaus: Taylor Hackford
Käsikirjoitus: Jonathan Lemkin, Tony Gilroy
Pääosissa: Keanu Reeves, Al Pacino, Charlize Theron
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 138 min
- That day on the subway, what did I say to you? What were my words to you? Maybe it was your time to lose. You didn't think so. - Lose? I don't lose! I win! I win! I'm a lawyer! That's my job, that's what I do! - I rest my case.
Floridassa asuva Kevin Lomax (Keanu Reeves) on huippuasianajaja, joka ei ole hävinnyt yhtäkään tapausta yli 50 oikeuskäsittelyn aikana, vaikka hän itse olisikin pitänyt joitakin asiakkaitaan syyllisinä. Niinpä hän saa kutsun New Yorkiin valitsemaan valamiehistöä, mutta hänelle tarjotaankin vakinainen työpaikka ja neuvoteltuaan asiasta vaimonsa Mary Annin (Charlize Theron) kanssa he muuttavat New Yorkiin, vaikka Lomaxin äiti (Judith Ivey) pitääkin New Yorkia uutena Babylonina. New Yorkissa yksi asianajotoimiston omistajista John Milton (Al Pacino) ottaa Lomaxin siipiensä suojiin. Selviydyttyään ensimmäisestä, hieman poikkeuksellisesta tapauksesta voittajana, Lomax saa mahdollisuuden edustaa erittäin suurta asiakasta Alexander Cullenia (Craig T. Nelson), jota syytetään kolmoismurhasta. Miten Lomax mahtaa selviytyä tehtävästä samaan aikaan kun hän etääntyy vaimostaan, joka tulee vähitellen henkisesti sairaaksi ja mitä suunnitelmia Miltonilla todellisuudessa on Lomaxin suhteen...
Kappas. Toinen Keanu Reeves -elokuva peräkkäin, mitä en kunnolla tiedostanut vasta kuin eilen illalla, vaikka hyvin tiesinkin, ketkä tässä elokuvassa ovat pääosassa, ja vaikka olen viime aikoina hyvin tarkkaan katsellutkin alati laskevaa katsomattomien dvd:iden pinon lähiaikoina katsottavien elokuvien joukkoa (joskin tuo pino tulee kasvamaan taas hyvin pian niin, että yksi pino ei riitäkään). Tämän elokuvan luulen nähneeni ainoastaan kerran aiemmin ja siitäkin on varmaankin se kymmenen vuotta aikaa, joten suurimman osan elokuvan tapahtumista olin ehtinyt jo unohtaa tässä matkan varrella, vaikka ikävä kyllä se lähellä loppua koettava twisti olikin syöpynyt liiankin hyvin mieleeni. Siitä huolimatta Paholaisen asianajaja on edelleen ihan kohtuuhyvä elokuva, jonka parissa viihtyi ihan hyvin.
Tarina alkaa kuin mikä tahansa oikeusdraama, jossa päähenkilö edustaa yhtä tai useampaakin asiakasta, mutta elokuva on kuitenkin niin paljon enemmän. Nimittäin jo Lomaxin saadessa kutsun sitä alkoi miettiä, mitä siinä kutsun taustalla oli, tai sitten minä en vain voinut olla miettimättä, koska muistin sen lopussa tulevan twistin. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin lisäksi Miltonin Lomaxin tarkkailu, hyvin tunkeilevat naapurit, jotka olivat pahimmillaan jopa epäsuorasti päättämässä Lomaxin ja Mary Annin seinien väreistä sekä tietysti Lomaxin ensimmäinen tapaus New Yorkissa olivat omalta osaltaan nostattamassa sellaista tietynlaista jännitystä. Muutenkin oikeastaan kaikki kohtaukset, joissa Milton oli mukana, aiheuttivat sellaisia pieniä väristyksiä selkäpiissä, sillä koko ajan tuntui siltä kuin jokin paholaismainen tunne olisi kulkenut mukana kohtauksesta toiseen. Tältä osin elokuva siis toimi ihan hyvin. Kuitenkaan Lomaxin pääjutun käsittely ja sen valmistelu eivät iskeneet ihan parhaalla tavalla, vaikka olihan niissä omatkin hetkensä, mutta eniten minua häiritsi se, ettei sitä voitokasta oikeuskäsittelyä näytetty, vaikka eihän elokuva varsinaisesti oikeusslaikuvaus ollutkaan, että siltä pohjalta ajatellen sillä ei olisi pitänyt niin paljon merkitystä. Myöskään nämä Mary Annin "hallusinaatiot" eivät tehneet minuun juurikaan vaikutusta (ne olivat ehkä jopa hieman tylsiä), vaikka toisaalta Mary Annin psyykkeen murenemista olikin ihan kiva seurata. Mikä oli kuitenkin ihan positiivista, niin Mary Annin viimeisiä kohtauksia lukuun ottamatta itse elokuvan aikana minulle ei syntynyt mitään muistikuvia aiemmasta katselukerrasta. Pidin kyllä siitä, että elokuva rinnasti paholaiset eri ammattikuntien edustajiin kuten nyt esimerkiksi asianajajiin. Vaikka elokuvan aikana aika ei varsinaisesti pitkäksi tullutkaan, niin olisihan tämä voinut hieman lyhyempikin olla.
Mitä tulee sitten loppuratkaisuun ja siihen twistiin, niin kuten sanoin, niin tämä twisti oli jäänyt minun mieleeni ja vaikka elokuva ei siitä huolimatta ollut lainkaan hullumpaa katseltavaa, niin silti minulle tuli sellainen tunne, että olisin voinut pitää elokuvasta vieläkin enemmän, jos en sitä olisi muistanut. Monia niin sanottuja "lopputwistielokuvia" pystyn kyllä hyvin katsomaan useammankin kerran, mutta tästä minulle ei välittynyt sellaista tunnetta, että tätä jaksaisi useampaan kerran juuri siksi, että sillä lopputwistillä on koko elokuvan kannalta niin suuri merkitys. Kuitenkin kuten monia muitakin twistejä sisältäviä elokuvien kohdalla, niin myös tällä kertaa kykenin tarkastelemaan asioiden kulkua vähän toisesta näkökulmasta, mutta se ei tuntunut juurikaan tuovan mitään uusia asioita tai oivalluksia esiin, mitä en olisi luultavasti miettinyt, vaikka kyseessä olisi ensimmäinen katselukerta. Sen myönnän, ettei minulla ollut mitään muistikuvia Miltonin motiiveista tai kyseisen "suuren" loppukohtauksen pituudesta, vaikka Miltonin todellisen henkilöllisyyden muistinkin. Tämä kohtaus päättyi ihan kelvollisesti, mutta sen vihoviimeisen kohtauksen olisi melkein voinut jättää pois, vaikka ei niin suuresti häirinnytkään.
Keanu Reeves oli pääosin oma tyyni ja yhden ilmeen näyttelijä itsensä, mutta siitä huolimatta häntä oli todella kiva katsoa tässäkin elokuvassa. Sen verran minun täytyy myöntää, että ollessaan siellä kattoterassilla Al Pacinon kanssa en voinut olla millään ajattelematta, että kohta Reeves hyppää alas sieltä ja seuraa joku matrixmainen kohtaus. Al Pacino oli kuitenkin Reevesiä selvästi särmikkäämpi tapaus ja oikeastaan kaikki, mitä Pacino teki, näytti jotenkin suurelta eläytymiseltä, vaikka kyseessä olisikin ollut vain lähes huomaamaton käden heilautus tai pään kääntäminen. Aivan upea suoritus häneltä siis. Charlize Theron oli hänkin hyvä varsinkin elokuva kääntyessä ehtoopuolelle ja hän oli täysin uskottava järkensä kadottaneena Mary Annina. Elokuva sisältää lisäksi huomattavan paljon minulle muista yhteyksistä tuttuja näyttelijöitä, minkä katsoin olevan ihan hauska huomio. Mukana menossa: Jeffrey Jones (Punaisen Lokakuun metsästys), Craig T. Nelson (Poliisipäällikkö Mannion), George Wyner (Hill Street Blues), Chris Bauer (True Blood) sekä Delroy Lindo, jonka nähnyt useammassakin elokuvassa.
Pisteitä: 3,5/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: The Postman Fights Back
Kommentit