Alkuperäinen nimi: The Usual Suspects
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Stephen Baldwin
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa

Ilmestymisvuosi: 1995

- The greatest trick the Devil ever pulled was convincing the world he didn't exist. And like that, poof. He's gone.

Viisi pikkurikollista tapaavat poliisiasemalla tunnistusrivissä epäiltyinä rikokseen, johon heillä kellään ei ole ollut todellisuudessa osuutta. Jonkin ajan päästä eräässä laivassa tapahtuu räjähdys, jonka jälkeen tunnistusrivissä olleista on elossa vain raajarikko Verbal Kint (Kevin Spacey), joka tuodaan poliisiasemalle kuulusteluja varten. Hänen kauttaan kerrotaan sitten tarina tunnistusrivin ja laivan räjähtämisen välillä ja näyttäisi siltä, että lankoja käsissään pitäisi salaperäinen Keyser Soze, mutta onko hän oikeasti edes olemassa ja jos on, kuka hän on?

Olen nähnyt Epäillyt ainakin kerran aiemmin ja kuten varmasti suurimmalle osalle muillekin elokuvan nähneille, tarjosi elokuva sellaisen jymypaukun, ettei paremmasta väliä. Nyt, uusintakatselulla tämä jymypaukku hieman himmenee, mutta tarjoaa edelleen takuuvarmaa viihdettä koko rahan edestä.

Tarinan pääasiallinen anti on melko perinteisen oloinen rikostarina, ja jossa pääosassa ovat viisi roistoa, jotka tapaavat toisensa ja lyöttäytyvät yhteen. Tämä varsinainen rikostarina kerrottiin ihan kohtuullisen kiinnostavasti, vaikka sinänsä ei tarjonnutkaan mitään uutta rikostarinoiden joukkoon. Oli pikkurikollisia, oli vähän isompia rikollisia, joilla oli tietoja näistä pikkurikollisista ja pystyivät siten kiristämään näitä pikkurikollisia ja oli iso pääpaha, jota pysyi jatkuvasti taustalla. Vaikka elokuvassa ei olisikaan ollut mitään muuta kuin tämä takaumien kautta ja Verbal Kintin näkökulmasta kerrottu tarina, elokuva olisi ollut keskimääräistä parempi elokuva, vaikka juuri tavanomaisuus ei tehnytkään tarinasta mitenkään erinomaista.

Elokuva oli kuitenkin kokonaisuudessaan jotain paljon enemmäin kuin pelkkä takaumien kautta kerrottu rikostarina. Nimittäin elokuvan loppuessa tajuaa, että katsojaa(kin) on sahattu linssiin niin pahasti, että elokuvan tahtoisi katsoa heti uudestaan. Kyllä minä muistan, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa, että päällimmäiseksi jäi sellainen "Mitä helv...?" -fiilis. Näin uudemman kerran katsoessa tiesin totta kai koko ajan, miten elokuvassa kävisi, mutta silti pystyin herkuttelemaan tulevalla lopputwistillä jo etukäteen. Samaten kykenin katsomaan tarinaa niin sanotusti uusin silmin ja kiinnittämään huomiota tarinan eri nyansseihin. Tämä tarkempi tarkastelu jätti sitten miettimään, että mitkä osat tarinasta oikein olivatkaan totta ja mitkä vähintäänkin väritettyä totuutta. Siitä en sitten tiedä, oliko tällainen avoimeksi jättäminen hyvä juttu. Tietenkin se jättää varaa erilaisille tulkinnoille, mutta toisaalta jättää pienen epäilyksen siitä, ettei käsikirjoittaja ole oikein osannut punoa kaikkia juonilankoja yhteen, vaikka voittikin Oscarin tästä elokuvasta.

Kevin Spacey sai niin ikään Oscarin, eikä syyttä, sillä hän oli loistava rampana Verbal Kintinä. Oikein teki kipeää katsella hänen vasemman jalan asentoa, vaikkei sen asento ehkä oikeasti ollutkaan yhtä jyrkästi vinossa kuin miltä se näytti. Myös Gabriel Byrnen roolisuoritusta oli ilo katsella, eikä oikeastaan ole valittamista kärkiviisikon muidenkaan näyttelijöiden suorituksista. Nämä heidän väliset dialoginsa tuntuivat monin paikoin aidoilta, mutta sen sijaan Chazz Palminterin näyttelemä Dave Kujan tuntui tyypilliseltä kuulustelijaräyhääjältä. Ovatko poliisikuulustelut muka oikeasti näin agressiivisen oloisia?

Pisteitä: 4/5