Alkuperäinen nimi: Mamma Mia!

Ohjaus: Phyllida Lloy
Käsikirjoitus: Catherine Johnson
Pääosissa: Amanda Seyfried, Meryl Streep, Pierce Brosnan
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2008

Kesto: 104 min

- And welcome to- to Sophie's dad. I have to tell you, he is here.

- I know, I invited him.

- You couldn't have, I don't even know which one it is. 

Sophie (Amanda Seyfried) on menossa naimisiin asuttamallaan Kalokairi-saarella Kreikassa. Hän on kasvanut ilman isää, eikä hänen äitinsä Donna (Meryl Streep) ole koskaan kertonut hänelle hänen isästään. Sophie kuitenkin löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäehdokasta (Pierce Brosnan, Stellan Skarsgård ja Colin Firth) ja kutsuu heidät kaikki häihinsä ja kuinka ollakaan, kaikki kolme myös tulevat ja vieläpä samalla veneellä. Sen lisäksi, että heillä ei ole tietoakaan siitä mikä heitä yhdistää, niin myöskään Donna ei ota kolmikkoa vastaan kovinkaan suopeasti vastaan...

Minun elämässäni on kolme bändiä ylitse muiden: Metallica, KISS... ja ABBA. Fanitus näkyy muun muassa siinä, että kaikki nämä kolme bändiä olen halunnut ehdottomasti nähdä livenä edes kerran tai muuten tuntuisi kuin olisi jäänyt jostain perustavanluontoisesti paitsi. No, kaksi ensimmäistä bändiä olen nähnyt livenä en vain kerran vaan muutamia kertoja (ja uskokaapa, että tunne oli mieletön, kun yli kymmenen vuoden odottelun jälkeen sain vihdoin nähtyä Metallican livenä Olympiastadionilla ja vain kymmenen metrin päästä eturivistä), mutta tietenkään ABBAa en ole voinut päästä näkemään, enkä pääsekään, sillä hehän eivät ole suostuneet palaamaan keikkalavoille, vaikka heille on tarjottua suuriakin summia (miljardi dollaria ainakin). Siten Mamma Mia! on tarjonnut oivan korvikkeen, vaikka ei tietenkään aja samaa asiaa. Silloin kun tämä oli tulossa ensi-iltaan, niin samaan aikaan minulla oli tiedossa se, että se alkuperäinen teatterimusikaali tekisi "välilaskun" Helsingissä ja Turussa, joten tietenkin halusin nähdä sen ennen kuin tämän elokuvan ja voitte uskoa, että minä todellakin rakastin tuota teatteriversiota yli kaiken ja menenkin katsomaan sen uudestaan, jos se vielä joskus tänne tulee. Sitten teatteriversion jälkeen piti päästä heti katsomaan tämä elokuvaversio, joka ei tuolloin iskenytkään samalla tavalla, vaikka ei ollut huono silloinkaan. Nyt siitä teatterimusikaalin näkemisestä on yli kaksi vuotta ja ne suurimmat muistikuvat on jo hälvenneet, joten siitäkös sitten johtui, että nyt tämä iski aikalailla täydellä teholla. Mainittakoon sivuhuomiona vielä sen verran, että tämä on niitä viimeisiä elokuvia, joita katsoin juuri ennen kuin tämän blogin avattiin.

Elokuvan tarina on ehkä vähän pöhkö, mutta kun ei ota sitä liian vakavasti, niin elokuvasta pystyy nauttimaan täysin rinnoin. Juuri sopivan kevyttä menoa, mikä sopii sitten todella hyvin yhteen ABBAn musiikin kanssa; ei ABBAn kappaleihin ehkä sopisikaan kovinkaan tiukkapipoisesti tehty elokuva. Tarinasta siten huokuukin hyväntuulisuus, mikä kantaa läpi koko elokuvan ja jo alussa on selvillä, että elokuvan lopussa kaikki ovat "happy happy" -tunnelmissa, eikä tämä asia ainakaan minua häirinnyt lainkaan. Sinänsähän tällaisessa jokseenkin kohellusluontoisessa elokuvassa voisi tapahtua melkein mitä tahansa, mutta kuitenkin niin, että kaikki päättyisivät kaikkien hahmojen osalta hyvin. Elokuvassa viitataan tapahtumien olevan kuin kreikkalaisesta näytelmästä, mutta vaikka minulla ei olekaan juuri kokemusta niistä, niin jotenkin minun on helppo kuvitella asianlaidan olevan juurikin näin. Oikeasti minulla menivät tunteet laidasta laitaan samaan aikaan kuin elokuvan henkilöilläkin, joten sekin kertonee jotain elokuvan vakuuttavuudessaan.

Elokuvan todellinen sielu on kuitenkin sen sisältämät kappaleet ja tietenkin ABBA-fanina minä pidin niistä aivan valtavasti. Näyttelijät laulavat itse nämä kappaleet ja tämä seikka on herättänyt ihmisissä ristiriitaisia tuntemuksia, mutta minua ei haitannut asia sitten yhtään. Tietenkin kappaleet ovat parhaimmillaan ABBAn itsensä laulamana, mutta toisaalta heidän musiikkinsa on niin hyvää, että kovin vaikeaa muiden on saada niitä kunnolla pilattua, eikä se onnistunut ainakaan tämän elokuvan yhteydessä, vaikka elokuvaan olikin palkattu nimenomaan "tavallisia" näyttelijöitä eikä oikeita laulajia (jos seassa on jokunen sellainenkin, niin siitä en tiedä mitään). Kappaleet kuulostivat omanlaisiltaan, mutta taustalla soi kuitenkin kappaleen melodia niin vahvasti, ettei näyttelijöiden laulamisesta jäänyt mitään valittamista. Nyt asia on eri, kun minulla on kaikki studioalbumitkin, mutta ensimmäisellä kerralla pistin ilokseni merkille, että mukana oli ollut muutamia vielä tuolloin tuntemattomia kappaleita (Does Your Mother Know, Slipping Through My Fingers ja When All is Said and Done), joten niiden pakollisten hittien joukkoon mahtui tosiaan muutama vähemmän tunnettukin (joskin ensin mainittu on ainakin monissa kokoelmissa, joskaan sekään ei kaikissa). Kun sitten musiikkinumerot olivat  kauttaaltaan ryyditetty todella hienosti toteutetuilla tanssinumeroilla, niin eipä tästä elokuvasta juuri valitettavaa löytynyt. Sen verran täytyy kuitenkin sanoa, että Does Your Mother Know -esitys jäi ikimuistoisimpana mieleen.

Hmm. Olisikohan joukossa ketään näyttelijää, joka olisi pistänyt mitenkään erityisen vahvasti mieleen? No, kenellekään blogia kauemmin seuranneelle tuskin tulee yllätyksenä, että sanon tähän kohtaan Meryl Streepin nimen. Okei, hän oli oma vahva itsensä oikeastaan elokuvan joka hetkessä niin ilossa ja surussa, mutta musiikkikohtauksissa hänen vahvuutensa näyttelijänä tuli entistä paremmin esiin. Sillä ei ollut väliä, oliko Mamma  Mian kaltainen iloinen kappale tai The Winner Takes It All -tyylinen rauhallinen veto, niin Streep pystyy laulamisen ohessa myös näyttelemään samanaikaisesti ja hänen eleistä ja silmien liikkeistä pystyi hyvin kuvittelemaan, mitä hänen mielessään liikkui kulloisessakin kohtaa kappaletta. Ei sillä, että muutkaan elokuvan näyttelijät olisivat olleet huonoja, ei missään tapauksessa ja varsinkin Pierce Brosnan ja Amanda Seyfried, jotka yhdessä Streepin kanssa vastasivat suurimmasta osasta elokuvan lauluista, olivat erittäin hyviä. Edellisessä kappaleessa mainittu Does Your Mother Know -esitys ei ollut hyvä vain siksi, että taustatanssijat onnistuivat erinomaisesti, vaan myös siksi, että laulun esittänyt Tanya eli Christine Baranski oli koreografioineen kuin toisesta, paremmasta maailmasta ja hän teki kyllä täysin unohtumattoman suorituksen tässä kappaleessa, mistä oli kyllä osin kiittäminen myös tapaa, jolla Tanyan hahmo oli kirjoitettu ja Baranski kyllä esitti roolinsa todella vakuuttavasti.

Pisteitä: 5/5

PS. Toissa keväänä sanoin, etten ole järin suuri musikaalien ystävä, mutta sitten taas tämä on jo kolmas musikaali tämän blogin historiassa, jolle annan täydet pisteet, joten kai se täytyy pyörtää nuo aiemmat julmat puheeni. Hih! Niin ja ne kaksi muutahan siis ovat Sound of Music - laulava Trappin perhe ja Dancer in the Dark. Tosin sitten taas Rocky Horror Picture Show ja varsinkin West Side Story ovat saaneet minulta vähemmän pisteitä.