Alkuperäinen nimi: Jackie Brown
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Pam Grier, Samuel L. Jackson, Robert Forster
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 157 min

- Is that what I think it is?
- What do you think it is?
- I think it's a gun pressed up against my dick.
- Well, you thought right. Now take your hands off from around my throat, nigga.

Ordell Robbie (Samuel L. Jackson) myy aseita rikollisille ja elää leveästi. Eräänä päivänä hänen kuriirinsa Beaumont (Chris Tucker) jää kiinni ja Ordell hommaa miehen vapaasti ehdonalaisvalvojan Max Cherryn (Robert Forster) kautta. Illalla Ordell menee tapaamaan Beaumontia ja tappaa tämän, jotta hän ei voisi vasikoida poliisille. Pian tämän jälkeen lentoemäntänä toimiva Ordellin toinen kuriiri Jackie Brown (Pam Grier) jää niin ikään kiinni salakuljetuksesta, mutta hän ei annakaan itseään nitistettävän niin helposti...

Tuli tässä juuri mieleen, että tämä taitaa olla viimeinen Quentin Tarantinon ohjaamista pitkistä elokuvista, jonka arvostelu blogistani vielä puuttui, joten olkaapa hyvä, tässä se nyt sitten on. Tämän elokuvan olen viimeksi nähnyt lähellä sen ilmestymistä, enkä muistanutkaan siitä muuta kuin Pam Grierin esittämän salakuljettavan lentoemännän, en edes muita pääosan esittäjiä, joten siinä mielessä pääsin katsomaan tätä elokuvaa melko tuorein silmin. Kauheasti ennakko-odotuksia taikka -luuloja ei minulla tätä elokuvaa kohden ollut, mutta ihan hyväksihän tämä muodostui. Joskin, myönnettävä on sekin, että ei Jackie Brown ihan Tarantinon parhaimpiin elokuviin lukeudu, mutta ei myöskään ollut ollenkaan hassumpi.

Elokuvan aluksi näemme Jackie Brownin kiirehtimässä alkutekstien aikana kohti yhtä lentokentän lähtöselvityspistettä, mutta hän ehtii hädin tuskin sanoa mitään, kun päästään Ordellin matkaan ja tämän ja Beaumontin viimeisiä yhteisiä hetkiä, missä menee kyllä pienehkö tovi, ennen kuin seuraavan kerran näemme Jackien. Tästä alkaa melkomoinen tarina, josta ei oikein ota aluksi selkoa, kuka huijaa ketä, huijaako kukaan ketään vai yrittääkö kukaan huijata ja jos yrittää, niin ketä, kun sopassa on niin Ordell, Jackie, Ordellin naisystävät ja kumppanikin, Max Cherry kuin Ordellia tutkivat poliisitkin. Kaikkia suunnitelmia kun ei kerrottu katsojallekaan, niin kyllä siinä meni loppuelokuva aikalailla miettiessä sitä, että miten tämä iso juonivyyhti oikein lopulta johtaakaan ja kuka kerää potin lopulta itselleen. Tietenkin Jackie Brown tulisi olemaan yksi elokuvan voittajista, mutta entä niiden muiden kohtalo? Näin ollen elokuva oli hyvinkin jännittävä ja koko totuus paljastuikin vasta loppumetreillä, minkä vuoksi elokuvaa olikin niin kiva seurata. Valitettavasti elokuva oli vähän liian pitkä minun makuuni ja sellaiset puoli tuntia lyhentämällä elokuva olisi ollut ainakin hitusen parempi, sillä Tarantino ei todellakaan aikaillut elokuvan eteenpäin viemisellä, vaan asioita vatvottiin ja vatvottiin välillä vähän liiaksikin asti, vaikka sinänsä ei paikoillaan pysyttykään pitkiä aikoja. Dialogi ei tarjonnut ihan yhtä paljon herkkupaloja kuin mitä Tarantinolta on totuttu näkemään, mutta jokunen helmi siltäkin puolelta löytyi ja niistä parhaimpana Ordellin ja Beaumontin keskustelu auton luona. Se, minkä pistin erikoisuutena merkille oli elokuvan hyvin vähäinen väkivalta, mikä toki toimi elokuvalle edukseen, mutta ei ihan tyypillisin ratkaisu Tarantinolta.

Samuel L. Jacksonilla oli (hänelle) hyvin kummallinen hiustyyli, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että hän teki tässä ehkäpä yhden uransa parhaimmista roolisuorituksistaan, sillä hän oli egomaanisenna asekauppiaana kuin kotonaan. Robert De Niroa ei puolestaan oikein meinannut tunnistaa viiksiensä takaa, vaikka kun kuitenkin tiesi hänen olevan elokuvassa, niin esittihän hän ihan tunnistettavia maneereitaan välillä. Pam Grier oli ihan hyvä Jackie Brownina, mutta ei hän mitenkään erityisen mieleenpainuva kuitenkaan ollut. Michael Keatonin näyttelemistä sen sijaan oli suurempi ilo katsella ja häntä olisi mielellään nähnyt vähän enemmänkin.

Pisteitä: 3,5/5