Alkuperäinen nimi: Fight Club
Ohjaus: David Fincher
Käsikirjoitus: Jim Uhls
Pääosissa: Edward Norton, Brad Pitt, Helena Bonham Carter
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 133 min

- Pretend you're me, make a managerial decision: you find this, what would you do?
- Well, I gotta tell you: I'd be very, very careful who you talk to about that, because the person who wrote that... is dangerous. And this button-down, Oxford-cloth psycho might just snap, and then stalk from office to office with an Armalite AR-10 carbine gas-powered semi-automatic weapon, pumping round after round into colleagues and co-workers. This might be someone you've known for years. Someone very, very close to you.

Nimettömän kertojan (Edward Norton) elämästä tuntuu puuttuvan se jokin, mikä pitäisi hänet henkisesti elossa ja sen lisäksi hän kärsii unettomuudesta. Puolisarkastisen kommentin jälkeen hän päätyy kivessyövästä kärsivien tukiryhmään, jossa hän päästää tunteensa valloilleen ja seuraavana yönä hän nukkuu kuin tukki ja hänestä tulee tukiryhmäaddikti. Yhdessä tapaamisessa hän tapaa toisen "tukiryhmäturistin", Marlan (Helena Bonham Carter), minkä vuoksi häneltä menee suurin into tukiryhmiin. Vielä rajummin tuo into katkeaa, kun hän tapaa Tyler Durdenin (Fight Club), jonka kanssa hän perustaa kuin puolivahingossa tappelukerhon, jossa voittoja ei lasketa, vaan tärkeintä on itse tappeleminen, mutta vähitellen Tyler kasvattaa kerhosta jotain aivan, mutta mitkä ovat hänen suunnitelmansa ja kuka hän itse asiassa oikein onkaan...

Minusta on parin viime viikon aikana tuntunut siltä, että edellisestä 1001-elokuvasta on ikuisuus, mutta tuossa kun eilen tarkistin asiaa, niin eihän siitä edellisestä 1001-elokuvasta olekaan kuin vajaa kaksi kuukautta (no sekin on aika pitkä aika). Lisäksi olin ajatellut, että olen katsonut tänä vuonna ehkä pari 1001-elokuvaa, mutta näköjään niitäkin on kulutettu jo 11. Niin ja jos joku on ehtinyt tahdin hiipuvan pitkähkön tauon vuoksi, niin erehtyy kunnolla, sillä nythän tahti vasta tästä paranee ja tästä tulleekin tätä menolla huippuvuosi katsottujen 1001-elokuvien osalta. Ensi viikolla starttaa viime vuodelle tarkoitettu niin sanottu virallinen 1001-putki (siitä lisää kyseisen putken avauspostissa), jonka jälkeen 1001-elokuvat eivät suinkaan lopu, vaan niitä tulee tasaiseen tahtiin senkin jälkeen, varsinkin kun tuossa eräs tuttuni myi ison dvd-kokoelmansa pois ja valitsin sieltä ison nipun elokuvia ja yhtenä ostokriteerinä oli se, että 1001-elokuvat nappaan pois alta. Sitten taas syksyllä tilailen lisää 1001-elokuvia täsmäostoksina, ja hyvässä lykyssä saan aloitettua niiden katsomisen vielä tämän vuoden puolella, joten riittäähän näitä... mutta se tästä aiheesta tällä kertaa.

Miten kertoa elokuvasta, josta sen sisällössä paljastuvien sääntöjen ykkös- ja kakkospykälien mukaan ei saa puhua mitään? Vai koskiko ne säännöt vain itse tappelukerhoa vai myös koko elokuvaa? Fight Club kuin Fight Club, siitä ei kuitenkaan puhuta? Pitikö niihin sääntöihin tällaisia aukkoja jättää? No, siitäkin huolimatta, että joku nyt tulee vetämään minua turpaan, aion puhua elokuvasta jotain ja sisällyttää arvosteluuni myös itse tappelukerhonkin; tulkoon joku lyömään jos kokee tarvetta, mutta vain tästä syystä, ei esimerkiksi antamieni pisteiden vuoksi. Olen nähnyt tämän yhden kerran ja kyseinen kerta on takuuvarmasti ollut aika lähellä elokuvan ilmestymistä ja olen melko varma, että olen tykännyt siitä tuolloin. En muistanut elokuvasta etukäteen juuri mitään muuta kuin sen elokuvan aikana tulevan suuren twistin, mutta se tuntui olevan tarpeeksi. Nimittäin vaikka elokuva ei nytkään missään nimessä huono tapaus ollutkaan, niin sen parhaan vaikutuksen tekeminen oli nyt mahdotonta ja tuntuikin, että Fight Club olisi saanut minulta paremmat pisteet, jos olisin nähnyt sen nyt ensimmäistä kertaa.

Elokuva on noin päällisin puolin ihan toimiva paketti. Aluksi tarinaa viedään kertojanäänellä minä-muodossa eteenpäin, mikä auttaa suuresti pääsemään päähenkilön pään sisälle ja siten hänen ajatusmaailmaansa. Tarinaa viedäänkin eteenpäin tämän kertojanäänen avulla eteenpäin ja tämän avulla tapahtumiin saadaan selvästi erilainen, mutta takuulla positiivinen näkökulma. Vaikka kertojanääntä ei unohdeta muustakaan elokuvasta, niin se vähenee lähes olemattomiin siinä vaiheessa, kun kertoja tapaa Tylerin. Tästä sitten alkaa heidän yhteinen taival, mikä sitten johtaa lopulta näiden tappeluiden järjestämiseen ja vaikka tapaamisen ja ensimmäisten tappeluiden välillä tapahtumien kulkua seurasikin ihan uteliaasti, niin mitään suurta ahaa-elämystä en saanut. Itse tappelut olivat kivoja varsinkin sen jälkeen, kun siitä hommasta tuli organisoidumpaa ja tappeluille ja tappelukerholle laadittiin kunnon ohjeet. Myös tappelukerhosta tuleekin jotain aivan muuta, päästään viimein näkemään, että Tylerilla on aivan omat suunnitelmansa mielessään ja näiden suunnitelmien valmistelua ja toteuttamista oli ihan jännä seurata elokuvan jokseenkin karuun loppuun asti. Elokuvassa oli lisäksi hyvin kirjoitetut dialogit ja myös kertojan monologit tuntuivat astetta fiksummilta ja niitä oli kiva kuunnella, ainakin suurimmaksi osaksi.

Elokuvassa on vain yksi iso vika: se suuri juonenkäänne yhdessä vaiheessa elokuvaa, mikä selvästi laski elokuvanautintoa, sillä vaikka tuo juonenkäänne toimii kerran, niin ei todellakaan enää toista kertaa. Tämän elokuvan kohdalla kun se niin sanottujen "twistielokuvien" kaava ei toiminut, eli se että tarkkailen itsekin tapahtumien etenemistä hieman toisesta näkökulmasta kuin ensimmäisellä kerralla ja yritän löytää mahdollisia vihjeitä. Kyllä, minä tein noin tässäkin elokuvassa, mutta kun tämänkaltainen "jälkitarkastelu" ei tuonut elokuvaan mitään uutta nostetta, niin kyllähän se vähän masensi. Varsinkin kohtaukset, joissa oli vähintään kaksi kolmikosta kertoja, Marla ja Tyler, tuntuivat jotenkin pakkopullalta ja toivoin niiden olevan nopeasti ohi, varsinkin kun ne tuntuivat olevan yhtä vihjeiden viljelyä alusta loppuun. Sen olin kyllä muistanut väärin, missä kohdin tämä suuri twisti tapahtuu ja ilokseni huomasinkin elokuvan jatkuvan jokseenkin pitkään vielä senkin jälkeen ja tämän jälkeen näistä Tylerin ja kertojan yhteisistä kohtauksista, myös siitä tappelusta, nauttikin selvästi enemmän, kun asetelmat oli päähenkilöillekin selvillä.

Edward Norton on jäänyt minulta viime vuosina tyystin noteeramatta, vaikka on hän joissakin elokuvissa ollut viime aikoinakin, mutta jotenkin ei häneen ole tullut törmättyä sitten hänen uransa alkuaikojen, sillä olen nähnyt häneltä neljä elokuvaa ja kaikki sijoittuvat hänen uransa alkupäähän. Näyttelijänä hänessä ei ole kuitenkaan mitään valittamista, vaan oli kertojan roolissa kuin omiaan, oli kertoja sitten nössöllä asenteella liikenteessä tai machoilemassa tappelukerhossa. Nortonia paremmaksi kuitenkin pisti Brad Pitt, joka tahtoi varastaa koko show'n Nortonilta, eikä syyttä. Pitt nimittäin tulkitsi Tyleria hyvinkin aidosti jopa silloin, kun Tylerista alkoi näkyä ei niin lieviä suuruudenhulluja piirteitä ja melkein, mutta vain melkein, hänen ansiostaan elokuva olisi ansainnut puoli pistettä enemmänkin. En ollut onnistunut kiinnittämään Helena Bonham Carteriin minkäänlaista huomiota ennen Kuninkaan puhetta, joten ihan hupaisa kontrasti on Bonham Carterin tämän elokuvan ja Kuninkaan puheen hahmon välillä on. Bonham Carterin hahmo Marla tahtoi ajoittain jäädä vähän karikatyyriksi.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Midsommer - kauhujen juhannus