Alkuperäinen nimi: Sideways
Ohjaus: Alexander Payne
Käsikirjoitus: Alexander Payne, Jim Taylor
Pääosissa: Paul Giamatti, Thomas Haden Church, Virginia Madsen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 122 min

- Come on, man. You know. Hemingway, Sexton, Plath, Woolf. You can't kill yourself before you're even published.
- What about the guy who wrote Confederacy of Dunces? He killed himself before he was published. Look how famous he is.
- Thanks.

Näyttelijän töitä tekevä Jack (Thomas Haden Church) on menossa viikon päästä naimisiin ja hänen ystävänsä ja kirjailijaksi hamuava Miles (Paul Giamatti) vie Jackin viikon kestävälle eräänlaiselle polttarimatkalle ja näin viettämään viimeisiä päiviään todella vapaana. Hullutusten ja muiden polttaritempausten sijasta viiniharrastaja Miles yrittää perehdyttää Jackia viininmaistelun saloihin ja viekin tämän kierrokselle Kalifornian viinitiloihin, joissa Miles on jo vanha tuttu. Jackilla on kuitenkin ihan toisenlainen päämäärä, sillä hän haluaa päästä kastamaan veitikkaansa muissa naisissa ennen naimisiin menoaan. Kun sitten Jack omien naisseikkailujen sivussa yrittäää saada myös Milesia innostumaan tälle tutusta tarjoilija Mayasta (Virginia Madsen), niin voiko viikko mennä lainkaan niin kuin Miles oli kuvitellut etukäteen...

Tein varmaan suuren etikettivirheen, sillä tämän elokuvan aikana en tullut nauttineeksi viiniä sitten minkäänlaista (sain kyllä idean eräänlaisesta ruokaleffamiitistä, johon tämä elokuva olisi omiaan), vaan julmasti kapinoiden tyydyin syömään laatikkoruokaa - tätä nykyä perjatai-iltojen elokuvien katselu alkaa niin myöhään, etten oikeaa ruokaa viitsi enää tehdä - ruokajuomana vain appelsiinitäysmehua. Kyllä, olen kerettiläinen. Mitä tulee itse elokuvaan, niin minulla on ollut aina terve uteliaisuus elokuvaa kohtaan, mutta olen aina epäillyt vähäsen sitä, onko tämä sittenkään ihan minun viinini, varsinkaan kun itse en viiniä juurikaan kuluta. Nämä epäillykset osoittautuivat kuitenkin pääosin turhiksi, sillä eräästä suurehkosta harmituksen aiheesta Sideways osoittautui varsin hauskaksi draamakomediaksi.

Aloitetaan tarinasta. Etukäteen tosiaan olin tietoinen siitä, ettää elokuvassa liikutaan viinin maailmassa, mutta miten, siitä minulla ei ollut hajuakaan. Mielissäni oli siinnyt ajatus jostain parin pariskunnan yhteisistä viininhuuruisista hetkistä piknikeillä ja sen sellaisilla, joten kun tajusinkin elokuvan kertovan kahden miehen matkasta, niin olin hieman hämmästynyt. Alussa näytti vielä siltä kuin elokuva olisi jonkinlainen road trip välillä pysähtyen viiniä maistelemassa siellä täällä, mikä tuntui jotenkin raikkaalta idealta, mutta sitten jämähdettiinkin sinne samaan viinitilakylään loppuelokuvan ajaksi. En sano, ettäkö tämäkään olisi huono juttu ollut (ei ollut), mutta vähän jäi mietityttämään, millainen elokuvasta olisi saattanut tulla, jos kaverukset olisivat pysyneet loppuun asti siinä road trip -hengessä. Tapahtumat siellä viinitilojen läheisyydessä oli onnistuttu kuvaamaan sen verran hauskasti, että ei tässä elokuvassa tylsiä hetkiä ollut. Viiniä käytettiin välillä kyllä juomanautintojen lisäksi myös metaforina ja vaikka havaitsinkin näiden olemassaolon, niin en suoraan sanottuna jaksanut välittää keskittää huomiota siihen, mihin kyseisillä metaforilla oikeasti kulloinkin viitattiin. Elokuvassa oli kuitenkin monia oikein kivoja dialoginpätkiä, joiden aikana sai nauraakin, mutta välillä heitettiin myös ihan fiksujakin ajatuksia ilmoille, mistä pidin kyllä. En täysin ollut tyytyväinen loppuratkaisuun, mutta ainakin Milesin kohdalla tarina jätettiin mukavan avoimeksi, joskin itsehän jo vähän toivoin siinä häistä lähtökohtauksessa, että elokuva olisi päätetty siihen kohtaukseen, kun Miles lähtee eri suuntaan kuin muut; sekin olisi toiminut ihan hyvin mielestäni.

Elokuvassa oli, kuten jo ylempänä viittasin, yksi minua suuresti ärsyttänyt seikka, minkä vuoksi jonkin aikaa jo ehdin ajatella antavani elokuvalle kehnomman arvosanan: elokuvan päähahmot. Miles nimittäin tuntui välillä olevan ihan oikeasti perusluuseri, joka vielä tuntui haluavan tyytyä siihen luuseriuteensa ja siten itsesäälissä rypemiseen, mikä sitten välittyi katsojallekin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän joi liikaa. Jack puolestaan edusti minulle jokseenkin vastenmielistä tyyppiä eli itsekeskeistä ääliötä, jolla tuntui olevan mielessä vain ja ainoastaan yksi asia, jopa silloin, kun puhuttiin Milesista. Jack varsinkin oli juuri niin ärsyttävä, että vaikka minusta olikin ihan hyvä ratkaisu, ettei ihan kaikkia asioita selvitetty viimeistä yksityiskohtaa myöten, niin silti olisin toivonut Jackin tulevan vaimon saavan tietää Jackin... hmm... maailmankatsomuksesta. Molemmilla hahmoilla oli kuitenkin niitä paljon siedettävämpiäkin hetkiä pitkin elokuvaa ja varsinkin elokuvan loppupuolella, joten ihan niin paljon en voinut rokottaa pisteistä, vaikka viimeiseen asti mietin (ja mietin vähän vieläkin), että onko antamani pistemäärä sittenkään ihan oikein vai olisiko pitänyt tiputtaa vielä puoli pistettä pois. Jossittelut on aina turhia, mutta miellyttävämmillä päähahmoilla elokuva olisi hyvinkin saattanut viehättää vieläkin enemmän.

Niin, Milesissa ja Jackissa oli molemmissa omat ärsyttävät puolensa, jotka todella tuntuivat saavan vereni kuohumaan, joten tarkoittaako tämä sitä, että näyttelijät onnistuivat rooleissaan hyvin? Ilmeisesti sitten niin, enkä heidän roolisuorituksistaan juuri tämän enempää keksikään sanottavaa. Kaksikon heiloja esittäneet Virginia Madsen ja Sarah Oh olivat ihan hyviä hekin, vaikka eivät jäänetkään mitenkään erityisen hyvin mieleen. En malttanut mielikuvalleni mitään, mutta silloin tällöin Jackia näytellyt Thomas Haden Church tuntui paremmasta lausunnasta huolimatta ihan joltain nuorelta Arnold Schwarzeneggerilta, sillä joitain samoja kasvonpiirteitä oli tietyistä kuvakulmista havaittavissa, vaikkakaan ei läheskään aina. Paul Giamatti on muuten sama heppu, joka valvoi sieltä tv-tuotantokeskuksesta käsin Trumanin elämää The Truman Show'ssa.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Varaosat