Alkuperäinen nimi: American Beauty
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus:  Alan Ball
Pääosissa: Kevin Spacey, Annette Bening, Thora Birch
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 116 min

- Man, you are one twisted fuck.
- Nope; I'm just an ordinary guy with nothing to lose.

 

 
Lester Burnhamin (Kevin Spacey) perheellä menee hienosti ja niin Lester kuin vaimonsa Carolyn (Annette Bening) ovat ainakin tavallaan menestyneitä ja he tuntuvat suorastaan elävän amerikkalaista unelmaa kahdella autolla ja hienolla omakotitalolla kauniissa lähiössä. Pinnan alla kuitenkin kuplii, sillä Lesterin töissä tehdään vähennyksiä ja Lesterin työpaikka on vaarassa, eikä Lesterin ja Carolynin avioliitossakaan ole mitään intohimoa ja lisäksi Lester vieraantuu aina vain enemmän tyttärestään Janesta (Thora Birch). Lester tunteekin olevansa henkisesti kuollut, mutta kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän menee seuraamaan Janen cheerleader-esitystä, jossa on mukana Janen ystävä Angela (Mena Suvari), josta Lester ei saa silmiä irti ja Lester saakin Angelasta uutta virtaa elämäänsä. Kun sitten vielä naapuriin muuttaa äitinsä (Allison Janney) ja homofobisen isänsä Frankin (Chris Cooper) kanssa Janesta kiinnostuva ja huumeita myyvä Ricky (Wes Bentley), Lesterin elämä mullistuu totaalisesti...

Taisin nähdä American Beautyn edellisen ja ainoan kerran silloin, kun elokuva tuli pääkanavilta ensimmäistä kertaa eli edellisestä katselusta on ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin. Siitä huolimatta huomasin, että elokuvassa oli monia kohtia, jotka muistin vieläkin aika hyvin, vaikka paljon olin ehtinyt myös unohtaa. Senkin muistin, että silloin muinoin olin tykännyt tästä elokuvasta, mutta kuinka paljon, siitä en muistanut mitään. Niin ja jos rehellisiä ollaan, niin tämä kuuluu minulla niihin elokuviin, joiden tenhon ei tahtoisi millään katoavan, joten pienen pelon turvin rupesin tätä katsomaan, mutta ihan turhaan, sillä American Beauty oli edelleen varsin hyvä elokuva.

Elokuva kuvaa Lesterin keski-iän kriisiä ja tapaa, jolla hän sen ratkaisee, mutta elokuvan on myös niin paljon muutakin, sillä lisäksi siinä murretaan lähiöelämän täydellisyyden kulisseja vähän samaan tapaan kuin mitä Täydelliset naiset teki myöhemmin. Elokuvan alussa Lesterin pitäessä voice over -monologiaan arvasin pitäväni elokuvasta edelleen ja olin pääosin oikeassa. Nämä Lesterin repliikit niin näissä monologeissa kuin dialogienkin aikana olivat nimittäin todella hauskoja ja minä oikeasti repeilin tämän tästä, joten tylsistymään elokuvan parissa ei missään nimessä päässyt. Pieniä suvantovaiheita kyllä oli, mutta siinä vaiheessa kun Lester ottaa kunnolla itseään niskasta kiinni, suvantohetket poistuvat tyystin. Tarinaa seurataan lähinnä kolmesta näkökulmasta, missä ensimmäistä edustaa Lester ja kaikki muut, toista Jane ja Ricky (sekä Angela) ja kolmatta Frank ja Ricky ja näistä Lesterin osuudet olivat niitä mielenkiintoisimpia, kun taas Janen ja Rickyn yhteiset hetket eivät ihan samalla tavalla iskeneet, vaikka pariskunnassa olikin sellaista söpöä outoutta.

Hauskuudesta huolimatta elokuva ei ollut pelkkää komediaa, vaan komediallisuus kulki pääosin taustalla elokuvan pääsävyn ollessa kuitenkin draamassa ja täytyy myöntää, että jotkin näistä enemmän draamallisista kohtauksista tuntuivat ihan hivenen vaisummilta; noin yleisesti ottaen yleissävy toi hieman mieleen käsikirjoittaja Alan Ballin seuraavan suuren luomuksen, Mullan alla -sarjan. Elokuva oli, ehkä jopa nykymittapuunkin mukaan, uskalias ja siinä käsiteltiin aiheita (kuten keski-ikäisen miehen fantasiat teinitytöstä), jotka saattaisivat saada kukkahattutädit pöyristymään, mutta tekee sen sellaisella tyylillä, ettei voi kuin kehua. Nämä Lesterin fantasiat nimittäin olivat komeita ja hyvin toteutettuja, mistä johtuikin varmaan se seikka, että elokuvassa riitti paljon kohtauksia, jotka olivat jääneet mieliin siitä ensimmäisestä, hyvin kaukaisesta katselukerrasta.

Olen aiemminkin nimennyt Kevin Spaceyn ehdottomien suosikkimiesnäyttelijöiden joukkoon ja tässäkin elokuvassa hän tekee vaikuttavaa työtä, eikä ihme, että hän suorituksestaan sai parhaan miespääosan Oscarin (ja ison liudan muita palkintoja). Kevin Spacey nimittäin istui täydellisesti Lester Burnhamin rooliin. Elokuvan hyvyys lepäsikin pitkälti Spaceyn harteilla, mikä ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, etteivätkö muut näyttelijät olisi tehneet Spaceyn rinnalla vähintäänkin yhtä hyvää työtä, sillä Lesterin vaimoa Carolynia esittänyt Annette Bening (The Kids Are All Right) oli suorastaan herkullisen hyvä ja hänkin olisi voinut ansaita Oscar-pystin (vaikka sinä vuonna palkinto menikin ihan oikeaan osoitteeseen). Pidin myös Thora Birchin roolista Burnhamin perheen suloisena outolintuna. Mena Suvari (American Pie -leffat) teki kanssa hyvää jälkeä, mikä vain korostui elokuvan loppuvaiheessa. Fittsin perheen isää ja poikaa esittäneet Chris Cooper ja Wes Bentley (Dolan's Cadillac) olivat hekin ihan kivoja, vaikka Cooper varsinkaan ei erottunut niin hyvin kuin nämä muut. Rickyn äiti oli vähän turha hahmo, minkä vuoksi Allison Janneyta ei paljon näkynytkään. Mukana menossa: Peter Gallagher (O.C.) ja Scott Bakula (Aikahyppy).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Clueless