Alkuperäinen nimi: Goodfellas
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Nicholas Pileggi, Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 139 min

- You know anything about this fucking restaurant business?
- He knows everything about it. I mean he's in the joint 24 hours a day. I mean another fucking few minutes he could be a stool that's how often he's in there.

 

 
Henry Hill (Ray Liotta, Christopher Serrone) asuu New Yorkissa amerikanitalialaisten gansterien asuttamassa korttelissa ja ihailee näiden elämäntapaa. Hän haluaakin päästä gansteriksi enemmän kuin presidentiksi, sillä gansterit tuntuivat tekevän mitä haluavat. Henry aloittaakin vain 13-vuotiaana gansterien autojen parkkeerajana, vaikka hädin tuskin näkee kojelaudan yli ja vähitellen saa lisää tehtäviä samaan aikaan kuin lopettaa koulunkäymisen. Vähitellen Henry tutustuu sitten kunnianhimoiseen Jimmyyn (Robert De Niro) ja pahasuiseen Tommyyn (Joe Pesci) ja kolmikosta tulee tiimi ja he tekevät yhdessä keikkoja. Henry pääseekin nauttimaan niistä gansterielämän kaikista eduista, joista hän oli haaveillut ja siihen elämään mahtuu yhtä jos toista...

En ole mikään mafiakuvausten suurin ystävä, vaikka ensimmäisistä Kummisedistä ja Sopranosista (joka on mielestäni paljon velkaa tälle elokuvalle) pidinkin, mikä näkyy lähinnä siinä, etten mitenkään suurella innolla hakeudu mafiakuvausten pariin. Silti minulla ei ollut oikeastaan epäilystäkään, ettenkö voisi tästä elokuvasta pitää paljonkin ja siitä on kiittäminen yhtä henkilöä: Martin Scorsesea. Olin pitkään Taksikuskia ja ehkä Kuin raivoa härkää lukuun ottamatta aikamoisessa Scorsese-pimennossa ja vasta viime vuosina olen herran elokuvia alkanut enemmän katsoa ja pitänyt aika monestakin, mitä nyt Hugo oli (Scorsese-asteikolla) pieni pettymys, mutta sekin sai minulta 3,5/5. Scorsesesta onkin pikku hiljaa muodostumassa yksi suosikkiohjaajistani, joten siksikin epäilykset olivat tämän elokuvan suhteen aika vähissä. Niin ja kuten rivien välistä on luettavissa, niin ei. En ollut nähnyt Mafiaveljiä tätä ennen, mutta oli suurin piirtein niin hyvä kuin otaksuinkin olematta kuitenkaan ihan täydellinen.

Elokuva perustui tositapahtumiin ja sen voi karkeasti jakaa kahteen (kuvitteelliseen) osaan. Ensimmäisessä osassa näytettiin gansterien suorastaan yleellinen elämäntyyli, mihin olennaisena kuului pieneltä tuntuvat pahoinpitelyt, ryöstöt ja pelottelut, kun taas toisessa osassa alkoi todellinen vedenvuodatus silloinkaan unohtamatta sitä kohtuullisen rentoa elämänmenoa. Elokuva oli reilusti yli kaksi tuntia pitkä (139 minuuttia), joten näitä mafiaelämän hyviä puolia päästiin katselemaan verrattain pitkä tovi. Katsojaa ei kuitenkaan huijattu luulemaan todellisen mafiaelämän olevan lähes pelkkää kermahyhmää vaan tai että nämä päähenkilöt olisivat olleet (pääosin) vain sellaisia leppoisia hyväntahtoisia mafiosoja, mistä pitää huolen elokuvan alussa näytetty pätkä päähenkilöiden tulevaisuudesta, jossa nämä murhasivat yhden tyypin.

Tarina on peräisin oikealta Henry Hilliltä itseltään, joten hän onkin elokuvan selkeä keskushenkilö. Elokuvan aikana kuullaankin paljon Henryn voice over -monologeja, jotka tuovat huimasti lisää eloa samaan aikaan ruudulla tapahtuviin muutenkin mielenkiintoisiin asiohin, minkä vuoksi nämä Henryn monologipätkät kuuluivatkin elokuvan hienoimpiin hetkiin ja varsinkin alun pitkä monologi, jota tahditti sitten kuvaus Henryn nuoruusvuosista, kuului ehdottomaan parhaimmistoon. Vaikka elokuvan tyyli muuttuukin hieman loppua kohti mentäessä, niin silti ainoa todellinen kokemani yllätysmomentti tapahtui siinä vaiheessa, kun Henryn lisäksi omia monologejaan alkoi pitää Henryn heilaksi nouseva Karen (Lorraine Bracco). Nyt vahvasti epäilen, että syy, miksi en löytänyt ihan yhtä suurta kiinnostusta Karenin monologeihin, ei löytynyt niinkään hahmon tylsyydestä, sillä sitä Karen ei ollut, vaan puhtaasti siitä, että Liottan ääni ja puheen tempo vei mukanaan tavalla, jota Braccon ääni ei tehnyt.

Elokuva oli hyvin kuvattu, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että vaikka jokseenkin rankasta aiheesta elokuva kertoikin, niin silti koko ajan mukana kulki sellainen tietynlainen rentous, minkä tunnelman saamiseen myös elokuvan musiikilla on ollut suuri mierkitys. Musiikki olikin varsin monipuolinen koostuen vähän klassisemmasta menosta modernimpaan, elokuvan tapahtumavuosiin sijoittuviin rock-kappaleisiin. Ajan henki siis oli hyvin esillä. Kuvauspuolelta pitää vielä mainita erikseen parit todella pitkät kamera-ajot, joissa yhdellä otolla kuvattiin pitkiäkin jaksoja kerrallaan, kuten Henryn ja Karenin kulku kellarikäytävän kautta keittiön läpi tyyliin kaupungin hienoimpaan ravintolaan.

Minulla oli etukäteen aavistus siitä, että elokuva on aika pitkä, minkä vuoksi yritinkin aloittaa katsomisen tavallista aikaisemmin siinä kuitenkaan onnistumatta, vaan elokuvan katselu venyi pitkälle puolenyön jälkeen, mutta vaikka normaalisti tuohon aikaan olisi väsyttänyt, niin nyt väsymys ei tullut kuin vasta elokuvan jälkeen. Pituutensa vuoksi elokuvassa oli sitten tapahtumia vaikka miten ja täytyy myöntää, että  yhdessä vaiheessa, joka sijoittui suurin piirtein tyttöystävien illasta puhumisen hetkiin, tuli semmoinen vähemmän mielenkiintoa herättänyt suvantovaihe, mutta sekin suvantovaihe oli aika hienovarainen niin, etten tarkalleen osaa sanoa, missä kohtaa se alkoi ja loppui. Kuitenkaan elokuvan kestosta suvantovaiheen synty ei johtunut, sillä loppupuoli, kuten myös alkupuoli, oli täynnä kunnolla kiinnostavia tapahtumia.

Kuten nyt Scorseselta voi odottaakin, niin näyttelijät tekivät todella hienoa työtä. Ray Liotta oli nappivalinta Henryn rooliin, vaikka ei niin ainutlaatuista, etteikö hänen paikallaan olisi voinut joku muukin. Ketään toista en kuitenkaan kaivannut, sillä Liotta, jonka todellinen läpimurto tapahtui tässä elokuvassa, tosiaan sopi rooliinsa erittäin hyvin ja toi välillä hyvinkin vähillä eleillä Henryn ajatukset katsojalle, vaikka kyllä niitä kunnon tunteenpurkauksiakin nähtiin. Robert De Niro oli totutun hyvä, mutta tässä osassa hän oli ehkä tavallistakin särmikkäämpi tapaus ainakin, mitä tulee herran myöhempiin elokuviin (jos nyt vuonna 1990 julkaistua elokuvaa vielä tähän kategoriaan voi laskea). Joe Pesci oli sitten kärkikolmikon täydentävä näyttelijä, joka oli roolissaan kanssa hyvä, mutta samalla teki hyvin pescimäisen roolin. Toisin sanoen Pesci oli hieman pelle, mutta Tommyn roolissa hyvin vaarallinen ja herkkänahkainen sellainen ja siten nautittava. Erikseen pitää mainita vielä Tommyn äiti, joka ihan oikeasti näytti Martin Scorseselta itseltään ja hetken aikaa jopa mietin, että kyseessä on joku vitsinä tehty cameo, mutta kyseessä olikin oikeasti Scorsecen äiti Catherine Scorsese.

Mafiakuvauksissa nähdään usein ainakin jossain määrin samoja amerikanitalialaisia näyttelijöitä ja tämän elokuvan näyttelijöistä ainakin Lorraine Bracco, Tony Sirico, Tony Darrow, Frank Vincent, Michael Imperioli ja Frank Pellegrino on kaikki nähty Sopranosissa, joka on minulle se tutuin mafiakuvaus johtuen tietysti tv-sarjamaisuudestaan (sekin sarja pitäisi hankkia). Mukana menossa: Frank DiLeo (Wayne' s World -leffat), Tobin Bell (Saw) ja Samuel L. Jackson.

Pisteitä: 4/5

PS. Syy harventuneeseen postaustahtiin löytyy elokuvien ekstroista, sillä siinä missä viime viikolla kului päiviä Kala nimeltä Wanda -ekstrojen parissa, niin nyt aikaa kuluttaa  tämä elokuvan ekstrat, joihin lukeutuu myös kaksi kommenttiraitaa, joista toisessa kuullaan sitä oikeaa Henry Hilliä. Kyllä tää tahti hivenen kiristyy vielä ennen kesää.

10.5. edit. Nimi lisätty.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Gremlins - riiviöt / Dark Shadows