Alkuperäinen nimi: Eternal Sunshine of the Spotless Mind
Ohjaus: Michel Gondry
Käsikirjoitus: Charlie Kaufman
Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Tom Wilkinson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 103 min

- Is there any risk of brain damage?
- Well, technically speaking, the operation is brain damage, but it's on a par with a night of heavy drinking. Nothing you'll miss.

Joel (Jim Carrey) on vähän reppana sinkkumies, jonka elämä on omien sanojensa mukaan tylsää ja vailla hohtoa. Ystävänpäivänä hän päättääkin lähteä hetken mielijohteesta töiden sijaan Montaukiin, jossa hän jatkuvalla syötöllä törmää erääseen Clementineen (Kate Winslet), joka paluumatkalla Montaukista viimein alkaa puhua Joelin kanssa ja he alkavat kulkea yhdessä. Jossain vaiheessa Joel menettää kuitenkin yhteyden Clementineen, joka pyyhki Joelin kokonaan pois mielestään ja vähän niin kuin kostona Joel päättää tehdä samoin Clementinelle, mutta muistojen pyyhkiminen ei olekaan ihan niin yksinkertaista...

Tämä elokuva on kuulunut sinne hankinta-/katsomislistan kärkipäähän ilmestymisestään lähtien, kiitos osin arvostelujen, osin Charlie Kaufmanin olemisen käsikirjoittajana, mutta näin kauan kesti, ennen kuin sain elokuvan katsottua. Ilmestyessään yritin kyllä bongata elokuvan Porin Finnkinon ohjelmistossa, mutta haluan uskoa, että olen vain jotenkin onnistunut missaamaan elokuvan Porin esitysviikon/-viikot Finnkinon sivuilla (jo tuolloin yritin joka viikko katsoa Finnkinon ohjelmiston, mutta ihan aina en onnistunut), kuin että elokuvaa ei olisi lainkaan esitetty Porissa, mikä taas ei edes Porin kohdalla kuulosta uskottavalta; raha saattoi olla tuolloin tiukalla, mutta tiedän, etten olisi jättänyt tätä elokuvaa väliin mistään hinnasta, joten sitä en usko syypääksi. Tv-esityksetkin olen jotenkin onnistunut missaamaan. Nyt kun tämän elokuvan viimein näin, niin täytyy sanoa, että Tahraton mieli oli aikalailla sitä mitä olin kaikki nämä vuodet arvellutkin (eli hyvä, omaperäisyydellä höystetty elokuva), mutta olisi se voinut vielä vähän parempikin.

Elokuva oli kuitenkin varsin ihastuttava tapaus. Aluksi elokuva tarjosi pätkän Joelin ja Clementinen yhteistaipaleen alusta, mutta sitten Joelin jäädessä yksin alkoi elokuvan varsinaisesti ainut todella outo hetki, kun ei oikein tiennyt, mistä oli todellisuudessa kyse ja sitä pyöritteli kaiken maailman teorioita mielestään (esim. ajattelin hetken Joelin vain kuvitelleen hänen ja Clementinen yhdessäolon), mutta onneksi palaset yksi toisensa jälkeen loksahtivat paikoilleen kohtausten vieriessä eteenpäin. Alussa mietin pitkään, että minkälaisen absurdin ”kepposen” Charlie Kaufman on iltojemme iloksi jälleen keksinyt ja tällä kertaa se oli tämä muistinpyyhkimiskone, jonka ensiesiintymisen aikana suurin osa lopuistakin arvoituksen palasista loksahti paikoilleen. Sitten siirrytäänkin pitkäksi toviksi Joelin mielenmaisemaan, jossa tapahtumat vähitellen pyyhkiytyivät pois sitä mukaa kuin ne katsojalle näytettiin. Nämä Joelin ja Clementinen vaiheet olivat kyllä ihan mielenkiintoisia ja jokseenkin ihania, mutta vaikka loppupuolella Joel tuleekin katumapäälle ja hän yrittää estääkin Clementinen pyyhkiytymisen mielestään, niin silti olisin kaivannut vielä jotain enemmän, sillä nyt tapahtumat olivat lähinnä vain muistoja toisen perään niin, että välillä tämä käynnissä oleva operaatio sekoittui niihin. Kiinnostavia tapahtumia oli myös muistojen ulkopuolella ja minua erityisesti huvitti se, että Patrick (Elijah Wood) oli pokannut Clementinen käyttäen Joelin repliikkejä hyväkseen ilman, että Clementine juurikaan muisti, mistä ne on lähtöisin. Elokuvassa myös jonkin verran leikitään eri aikatasoilla (syy, miksi alku tuntuikin hieman sekavalta) ja onnistui myös hivenen vetämään minua sivuraiteille, mutta kun sitten se viimeinen suuri palanen loksahti paikoilleen, niin en ollut tippaakaan yllättynyt, niin paljon vihjeitä kun oli annettu kuitenkin pitkin elokuvaa. Elokuva ei ehkä loppunut ihan niin kuin minä olisin halunnut, mutta tapahtumiin nähden ihan kelvollisesti.

Tämä on nyt kolmas Jim Carreylta näkemäni vakavampi rooli ja hän saisi puolestani tehdä tällaisia rooleja enemmänkin, sillä ihan hyvin hän tätä reppanaa Joelia näytteli, eikä hänen kuminaamataustansa juurikaan päässyt mieliini. Ei mikään ikimuistettava rooli, mutta hyvä. Kate Winslet oli pääosakaksikosta kuitenkin se tuntemattomampi tapaus, sillä häneltä en ole vieläkään nähnyt muita elokuvia kuin Titanicin ja kyllä minä joitain yhtäläisyyksiä olin havaitsevinani näiden kahden elokuvan roolisuoritusten välillä, vaikka Clementinen hiustyyli ja luonne poikkesikin valtavasti Winsletin Titanicin roolihahmosta. Elijah Wood täytyy mainita ihan vaan sen takia, että hän näytti hupaisalta pulisongeissaan. Mukana menossa: Tom Wilkinson, Kirsten Dunst ja Mark Ruffalo.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Sideways