Alkuperäinen nimi: It's a Wonderful Life
Ohjaus: Frank Capra
Käsikirjoitus: Frances Goodrich, Albert Hackett, Frank Capra
Pääosissa: James Stewart, Donna Reed, Lionel Barrymore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1946
Kesto: 130 min

- You've been given a great gift, George: A chance to see what the world would be like without you.

Taivaaseen kantautuu jouluaattona useita rukouksia, joissa pyydetään apua George Baileylle (James Stewart) ja rukousten suuri määrä herättää Jumalan huomion ja hän päättää lähettää vielä siipensä ansaitsemattoman enkelin Clarencen (Henry Travels) pelastamaan Georgen. Ennen sitä hän saa kuitenkin nähdä pätkiä Georgen elämästä, jossa George unelmoi seikkailevansa eri puolilla maailmaa, mutta hänen isänsä (Samuel S. Hinds) kuoltua hänen on otettava isänsä firma haltuunsa tai muuten kaupungin ahne pohatta Henry F. Potter (Lionel Barrymore) saa koko kaupungin haltuunsa. George pystyykin pitämään puoliaan Potteria vastaan ja siinä sivussa perustamaan perheen, joten mikä voikaan ajaa Georgen todelliseen ahdinkoon ja pystyykö Clarence pelastamaan hänet?

Kädet ylös niiltä, jotka tietävät, miksi olen halunnut nähädä tämän elokuvan ehkä hieman kärjistäen jo 17 vuotta (vuosien määrä vähintäänkin epäluotettava). Pienenä lisävinkkinä mainittakoon, että ylläoleva lainaus liittyy asiaan hyvin vahvasti. No, pidänpäs teitä vielä vähän jännityksessä ja paljastan asian tämän postauksen lopussa, jossa kerron myös osasyyn sille, miksen ollut vielä onnistunut näkemään tätä elokuvaa, joka sentään tulee jok'ikinen vuosi televisiosta. Tämän elokuvan myötä tuli tehtyä myös uusi aluevaltaus, sillä ennen tätä elokuvaa en ollut nähnyt yhtäkään elokuvaa Frank Capralta. No, miten tämä noin 17 vuoden odotus palkittiin? Itse asiassa ihan hyvin ja Ihmeellinen on elämä olikin varsin hieno tapaus, vaikka ei ihan täydellinen ollutkaan.

Elokuva alkaa näihin rukoksiin reagoimalla taivaassa, johon viitataan näyttämällä avaruuden tähtiä ja taivaassa puhujat loistavat hieman muita kirkkaampina. Jumalan ja enkelien sananvaihto oli hyvinkin humoristinen ja minä jo ajattelin, että olinko erehtynyt elokuvan luonteesta ja elokuva olisi ollutkin draaman sijasta komediaa. No, vaikka enkelit tarjoavat, tai oikeastaan lähinnä Clarence tarjoaa, myöhemmässäkin vaiheessa huumoria, niin onneksi näin ei sitten ollutkaan. Sanottakoon vielä tästä sen verran, että olihan tämä Clarencen taustoitus ehkä hieman hölmöhkö, mutta kunhan ei liian vakavasti suhtautunut asiaan, niin ei se juuri haitannut.

Kun sitten päästään varsinaiseen tarinaan sisään, niin minullahan oli etukäteen tiedossa se, mitä Clarence myöhemmässä vaiheessa elokuvaa tulisi tekemään, joten Georgen elämää tuli seurattua elokuvan tuleva käänne huomioon ottaen ja luulen, että tämä vaikutti suuresti mielenkiintoon tarinaa kohtaan ja nimenomaan vain positiivisena seikkana. Niinpä tarinat Georgen lapsuudesta (George-lapsi Robert J. Anderson) tulikin seurattua silmälläpitäen tulevaa juonenkäännettä, minkä vuoksi viihdyinkin niiden parissa. Georgen aikuistuttua sitten keskitytään pidemmiksi ajoiksi seuraamaan Georgea isältään perimän yhtiön johdossa ja tällöin olikin vähän vaikeampi hahmottaa, miten erinäiset tapahtumat sitten heijastuisivat niihin tietämiini tuleviin tapahtumiin, mutta edelleen tarina oli oikein mielenkiintoinen, mitä nyt noin kuvaannollisesti aloin aina voimaan pahoin, kun inhottava Potter oli kuvissa. En vain voinut sietää sitä tyyppiä.

Tämä Georgen tarina ei ollut varsinaisesti liian pitkä, mutta ajatellen sitä, kuinka vähän aikaa käytettiin Clarencen väliintulon jälkeisiin tapahtumiin, olisin mielelläni nähnyt sitä enemmänkin ja sitten vaikka lyhennettävän tätä takaumajaksoa, joskaan en tiedä, mistä sitä olisi voinut parhaiten lyhentää. Tämä loppujakso, jossa George ja Clarence on yhdessä, kuuluu nimittäin ehdottomasti elokuvan mielenkiintoisimpaan osaan ja olin liimautunut aiempaakin paremmin kiinni sohvaani, sillä tämä jakso oli absurdilla tavalla hauska, mutta samalla todella koskettava. Georgen epäuskoisuus Clarencen sanomisiin oli vain jotain, mitä ei voinut katsomatta viihtymättä. Vähän enemmän pituutta tälle jaksolle ja elokuva olisi ansainnut ainakin puoli pistettä enemmänkin.

Mitä tulee elokuvan loppuun, niin Georgen itsensä kannalta elokuvan loppu oli aika selvää, mutta samalla toivoin, että vielä lopussa Potter myös saisi jossain määrin nenilleen ja näinhän siinä kävi, joten loppu oli tältäkin osalta ihan kiva. Loppuratkaisua oli spoofattu eräässä hiljattain näkemässäni Simpsonien jaksossakin (en kerro jaksoa, jotta ette spoilaantuisi), mutta kommenttiraidan kuunnelleena olin kyllä tietoinen, että kyseisen kohtauksen alkuperä oli tästä elokuvasta, mutta onneksi olin unohtanut asian, sillä minusta oli oikein kiva mietiskellä sitä, miten George selviäisi pinteestä. Tosin myönnettäköön, että tämä loppuratkaisu oli hieman turhan helppo ja lisäksi vähän yli-imelän oloinen, mutta en vain kyennyt suhtautumaan asiaan kovinkaan kriittisesti.

Enpäs ollut nähnyt James Stewartia näin nuorena tätä ennen, enkä välttämättä olisikaan herraa tunnistanut, ellen olisi asiaa tiennyt, vaikka tämän elokuvan ja Taka-ikkunan välissä onkin vain kahdeksan vuotta, mitä voidaan pitää keski-ikäistyvälle miehelle hyvin lyhyenä aikana noin niin kuin ulkonäön muuttumisen kannalta. Kyllähän se tutunoloinen Stewart paikoitellen esiin tuli, mutta verrattain harvoin. Hyvä hän oli tässäkin roolissa, mutta ei nyt mitenkään erityisen mieleenpainuva. Elokuvan parhaasta suorituksesta vastaakin valitettavasti Potteria näytellyt Lionel Barrymore, joka oli roolissaan juuri niin ärsyttävä ja inhottava henkilö kuin mitä varmasti on haluttukin. 1001 elokuvaa -kirjassa sanotaan Potterin roolin olleen Barrymoren uran inhottavampia ja jos näin tosissaan on, niin ehkä saatan pystyä katsomaan herraa joissakin muissa elokuvissa vielä.

Pisteitä: 4/5

PS. Vastaus ylempänä olleeseen arvausleikkiin. Tuo mainitsemani 17 vuotta saattaa olla tosissaan hieman liioiteltu luku, mutta se viittaa vuoteen 1994, jolloin Aku Ankka täytti 60 vuotta ja niin sanotun virallisen juhlasarjakuvan sai piirrettäväkseen Don Rosa, joka on minun suosikki-ankkapiirtäjäni. Don Rosan kädestä sitten syntyikin tarina Olla kuin ei olisikaan (The Duck Who Never Was). En ole varma, oliko jo tuon ajan Aku Ankoissa Don Rosan kommentteja sarjakuvistaan (minulta näköjään puuttuu tuo numero), joten en voi varmuudella sanoa, että olisin saanut tietää jo kyseisenä vuonna tarinan perustuneen johonkin elokuvaan, mutta en usko siihen menneen montaakaan vuotta kauemmin.

No, sitten kun sain tietää tarinan perustuvan johonkin elokuvaan, meni vuosia (ollaan jo tällä vuosituhannella) ennen kuin sain tietää, että elokuva perustuu johonkin niin sanottuun todelliseen klassikkoon, jolloin minäkin kiinnostuin elokuvasta ja samalla minulle selvisi elokuvan nimikin. Tästä meni taas useita vuosia ennen kuin minulle selvisi, että elokuvahan itse asiassa tulee joka joulu televisiosta. Ongelma oli vain se, että asuin yksin kaupungissa, jossa muita sukulaisia ei ollut, joten minä olin yleensä matkalla erinäisiin joulunviettopaikkoihin juuri silloin, kun elokuva olisi tullut televisiosta, enkä oikeastaan koskaan sisäistänyt elokuvien nauhoittamisen/tallettamisen jaloa taitoa, koska jos en katsonut niitä esitysaikoinaan, ne olisivat jääneet pituutensa vuoksi vain VHS:lle/digiboksille odottamaan katseluaan, johon en olisi mielestäni millään halunnut löytää aikaa. Sitten sen yhden kerran, kun minulla ei ollut jouluna mitään kiirettä mihinkään (2009), omistinkin jo niin paljon elokuvia, että olin tehnyt periaatepäätöksen, etten enää elokuvia tv:n kautta katso, tai en saisi koskaan dvd:itä katsottua, joten siksikin tämä sai jäädä odottamaan katseluaan näin kauan. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Jaakobin painajainen