Alkuperäinen nimi: The Ward
Ohjaus: John Carpenter
Käsikirjoitus: Michael Rasmussen, Shawn Rasmussen
Pääosissa: Amber Heard, Mamie Gummer, Danielle Panabaker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 88 min

- Look at me!
- Sorry, I don't converse with loonies.

1320512826_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Teini-ikäinen Kristen (Amber Heard) polttaa keskellä ei-mitään talon ja jää tuijottamaan taloa. Hänet poimii matkaansa poliisi, joka vie hänet mielisairaalaan osastolle, jossa hoidetaan muitakin teini-ikäisiä tyttöjä. Kristen ei kuitenkaan viihdy siellä, vaan suunnittelee koko ajan pakoa siinä kuitenkaan onnistumatta. Kristen sijoitetaan erään Tammyn (Sali Sayer) entiseen huoneeseen ja yöllä Tammyn haamu käykin näyttäytymässä Kristenille. Ilmenee, että Tammylle on tapahtunut jotain kauheaa, josta muut osaston tytöt tai hoitajat eivät puhu. Sitten tytöt yksi toisensa jälkeen alkavat kadota ja Kristenin on toimittava, ennen kuin hänelle itselleenkin käy huonosti...

The Ward valikoitui katsottavaksi lähinnä sen vuoksi, että samaan aikaan esitetty toinen elokuva oli mahdollista nähdä jo aiempina päivinä. Mitään erityistä innostuneisuutta en siis tätä elokuvaa kohtaan tuntenut etukäteen, vaikka John Carpenterin oleminen ohjaajana herättikin tiettyä uteliaisuutta. En minä siitä huolimatta osannut odottaa tältäkään elokuvalta mitään suuria, sillä jotenkin on sellainen tunne, että herran parhaat elokuvat on jo nähty (yleisellä tasolla, en itse ole nähnyt läheskään kaikkia vielä). Kuitenkin kun sitten ottaa huomioon sen, että tämä on vanhan mestarin ensimmäinen leffa ties kuinka moneen vuoteen (yhdeksään), niin olihan se ihan mielenkiintoista nähdä, millaisella elokuvalla Carpenter palaa asialle. No, valitettavasti The Ward jäi varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi.

Tarina lähti sinänsä ihan mielenkiintoisesti liikkeelle. Heti arvasi, että se tulipalo ei ollut ihan mikään satunnaisen pyromaanin aikaansaannoksia (tämä kävi kyllä mielessä) ja kun sitten kun Kristen vietiin sinne osastolle, Tammyn nimen pyyhkiminen Kristenin uuden huoneen oven viereiseltä liitutaululta vihjasi heti siihen suuntaan, että jotain kamalaa on Tammylle tapahtunut. Sitten kun osaston muut tytöt olivat vieläpä ihan kivoja persoonallisuuksia, eikä mitään stereotyyppisiä pöpipäitä, niin elokuva kyllä alkoi varsin kivasti. Valitettavasti juuri tämän enempää elokuvasta ei tahtonut saada irti. Nimittäin heti, kun tämä Tammy-haamu tuli kuvioihin, niin jotenkin se kiinnostus alkoi laantua. Tämä kun seurasi sitä niin monesti Hollywoodissa toistettua kaavaa, jossa se haamu vilahtelee siellä täällä, kunnes siitä selviää vähitellen aina vain lisää. Sitten totta kai välillä tapahtuu näitä outoja katoamisia, jotka kyllä pistivät mielikuvituksen liikkeelle, mutta eivät mitenkään niin, että katsomiskokemuksesta olisi tullut jännittävämpi. Pari ihan kivaa säikytyskohtausta kyllä nähtiin, mutta iso osa niistäkään ei sitten toiminut. Jotenkin nämä hahmot eivät oikein jaksaneet innostaa sinänsä hyvän alun jälkeen, kun ei niistä saanut enää hirveästi mitään irti. Kyllähän tätä nyt just ja just jaksoi katsoa, mutta ei mitään suurta mielenkiintoa herättänyt. Varsinkin kun Kristen yritti moneen kertaan paeta sieltä mielisairaalasta siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta, niin jotenkin tahtoi mennä maku niihinkin yrityksiin. Mukana kulki silloin tällöin hyvin carpenterimainen tunnusmelodia, joka ei yllätyksekseni sitten ollutkaan Carpenterin itsensä tekemä, mutta sitten taas ei siinäkään ollut loppujen lopuksi ihan samanlaista tenhoa kuin esim. Halloweenin tunnarissa (ja sitä soitettiin ihan väärissä paikoissa).

Loppuratkaisu jatkoi kuluneiden ideoiden kierrättämistä ja vaikka sen turvin nostinkin elokuvan loppuarvosanaa hitusen, niin silti se ei saanut minussa aikaan mitään "WAU!"-efektiä, vaikka en ollut sitä arvannutkaan, vaan lähinnä "Ai taas näin". En oikein tiedä, mikä olisi ollut hyvä tapa lopettaa tämä elokuva, mutta itse ainakin leikittelin ajatuksella, että Tammy kummittelee, koska sen pupu, joka oli Zoeylla (Laura-Leigh), oli viety. Mitään näin naurettavaa loppua ei siis koettu, mutta olisi se ainakin ollut piristävästi erilainen. Mitä siihen loppuun sitten tulee, niin siinä valossa vähän mietin tätä Iriksen(kö) (Lyndsy Fonseca) käyntiä siellä lääkärin juttusilla, kun ei siinä tuntunut olevan mitään järkeä.

Näyttelijöissä sen sijaan oli pientä eloa havaittavissa. Kristeniä näytellyt Amber Heard oli aika perus kauhuleffateini, mutta muissa tytöissä oli ihan kivoja näyttelijöitä ja varsinkin pidin Sarahia ja Zoeya näytelleistä Danielle Panabakerista ja Laura-Leighistä. Varsinkin jälkimmäinen onnistui olemaan erinomainen osaston pöpeimpänä tyyppinä, jolla kuitenkin oli omat hetkensä. Hoitaja Lundtia näytellyt Susanna Burney oli puolestaan juuri niin epäilyttävän näköinen, että hänestä tiesi heti, ettei hänellä ole mitään tekemistä osaston karmeiden asioiden kanssa ja Royta näytellyt D.R. Anderson edusti vähän samaa kastia. Kuitenkin molempia heitä näytelleet omaksuivat roolinsa juuri niin hyvin, että pienen pieni mahdollisuus piti koko ajan pitää mielessä sen varalta, että olisinkin väärässä.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Deadball