Alkuperäinen nimi: C'era una volta il West
Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Sergio Leone, Sergio Donati
Pääosissa: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 159 min

- Did you bring a horse for me?
- Well... looks like we're... looks like we're shy one horse.
- You brought two too many.

Jill McBain (Claudia Cardinale) on mennyt kuukausi aiemmin naimisiin Brett McBainin (Frank Wolff) kanssa New Orleansissa ja nyt hän on matkalla tämän luokse. Saavuttuaan Brettin kotitalolle hän saa kuulla musertavan uutisen: niin Brett kuin tämän kolme lastaan on surmattu. Cheyenne (Jason Robards) joukkoineen lavastetaan syylliseksi, mutta oikeat syylliset löytyvät kovaksikeitetystä rosvosta Frankista (Henry Fonda) ja tämän miehistä. Paikan päälle on kuitenkin jo saapunut Harmonicaksi (Charles Bronson) kutsuttu mies, jolla on jostakin syystä kana kynittävänä Frankin kanssa, ja joka on jo saanut tapettua muutaman Frankin miehen...

En ole kaiketi pientä Hyvät, pahat & rumat -pätkää lukuun ottamatta nähnyt yhtäkään Sergio Leonen elokuvaa, vaikka itse asiassa minulla oli pieni muistikuva tästäkin elokuvasta, mutta tämä muistikuva osoittautui mitä todennäköisemmin vääräksi. Siitä huolimatta minulla oli jonkinasteinen mielikuva elokuvan laadusta ja siitä, mitä minä tästä pitäisin, ja vaikka totesinkin elokuvan laadun olevan (minun vähäisellä länkkärikokemuksella arvioituna) arvatunlaisesti loistava, niin siitä huolimatta en saanut tästä ihan kaikkea irti ja luulenkin, että Huuliharppukostaja saa enemmän arvostusta lännenelokuvien ystäviltä, vaikka ei tämä minustakaan missään nimessä huono ollut.

Elokuvasta näkee taas kerran sen, kuinka suuri merkitys tarinalla on minun viihtyvyyteni kannalta. Ei, minusta tarina ei ollut itsestään huono, mutta se tuntui kuitenkin hyvin tyypilliseltä lännenelokuvatarinalta, jollaisista en nyt suuremmin ole kiinnostanut. Elokuva oli kyllä hyvin seurattava, mutta mitään suuria ahaa-elämyksiä en sen aikana kokenut, vaan tapahtumat vyöryivät eteenpäin vailla suuria tunnekuohuja. Tässä oli nimittäin näin ”maallikon” silmin katsottuna kaikkia länkkärikliseitä: oli roistoja, oli sankareita, oli näiden kahden ihmistyypin kohtaamisia siellä täällä, oli jopa se ”pakollinen” kaksintaistelukohtaus. Totta kai kaikki tämä oli puettu ihan mielenkiintoisen tarinan sisään ja ehkä sittenkin välillä huomasin olevani kiinnostunut Harmonican taustasta, mikä lopulta johti hieman korkeampiin pisteisiin, mutta pääosin olin kuitenkin selvillä siitä, miten elokuvassa tulisi lopulta käymään. Siinä lopun kaksintaistelussa oli kyllä pieni mielenkiintonsa, mutta kaiken nähdyn jälkeen kyseinen kohtaus ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla.

Syy edellisen kappaleen aloituslauseeseen löytyy elokuvan muusta annista, joka oli aika loisteliasta, mutta koska lännenteema ei ole ihan minun kiinnostukseni ylimmillä asteilla, en saanut tästä loisteliaisuudesta ihan kaikkea irti. Elokuva kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten voisi luulla, että elokuva tarjoaa tavallista enemmän tapahtumia, mutta ei. Leone rakentaa kohtauksia hyvin hitaasti (mutta ei tylsästi), mistä on osoituksena jo elokuvan alkukohtaus, jossa seurataan pitkän aikaa kolmen rosvon junan odotusta ja sen aikana koetaan veden tippumista katosta ja kärpästä, joka on yhden roiston kimpussa. Tämä hyvin verkkainen tyyli jatkui oikeastaan läpi elokuvan ja vaikka se sopi elokuvaan kuin nakutettu, niin silti omat fiilikset sen suhteen olivat aika neutraalit. Myös visuaaliselta annilta elokuva tuntui hyvinkin autenttiselta ja nämä lännenkylät ja vaatetukset olivat onnistuneita. En ole Ennio Morriconen musiikkia kovin paljon kuullut, mutta vaikka musiikki olikin ihan hyvä tunnelmanluoja, niin mitenkään ylivertaisen mielenjäävää se ei ollut, ehkä tätä musiikkiraitaa, joka soi muun muassa lopputekstien aikana, lukuun ottamatta; siitä pidin jopa paljon.

Näyttelijät olivat niin ikää hyviä kaikin puolin (tuntematta esimerkiksi Henry Fondan ja Charles Bronsonin filmografiaa sen kummemmin) ja henkilöhahmoiltaan elokuva oli loistava. Niin Fonda kuin Bronsonkin oli hyvä roolissaan, eikä Jill McBainia näytellyt Claudia Cardinale paljon näiden kahden varjoon jäänyt, mutta omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Cheyenneä näytellyt Jason Robards varsinkin sen jälkeen, kun selvisi, ettei hän ole ihan niin paatumaton rosvo kuin mitä ensinäkemältä saattoi ajatella. Cheyennen kovan kuoren alla oli oikeasti oikein lämminhenkinen ihminen ja minusta Robards toi tämän roolisuorituksellaan hyvin esille.

Annettu pistemäärä on jokseenkin suurin, minkä minä lännenelokuvia rakastamattomana kuvittelen pystyväni antamaan, mutta toivon oikeasti, että vielä jonakin päivänä tulisi vastaan lännenelokuva, josta oikeasti pitäisin paljon. Sitä päivää odotellessa...

Pisteitä: 3,5/5