Alkuperäinen nimi: Antichrist
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Willem Dafoe, Charlotte Gainsbourgh
Valmistusmaa: Tanska, Saksa, Ranska, Ruotsi, Italia, Puola
Ilmestymisvuosi: 2009

Pariskunnan pieni lapsi kuolee tapaturmaisesti, mikä murentaa molempien maailman. Varsinkin nainen (Charlotte Gainbourgh) masentuu todella pahasti ja hänen psykiatrimiehensä (Willem Dafoe) yrittää saada vaimonsa pois masentuneisuuden aallokosta. He lähtevät syrjäiselle metsämökilleen, Edeniin, jossa he yrittävät saada elämänsä takaisin raiteilleen, mutta tapahtumat menevät aina vain karmaisevampaan suuntaan...

Sattumalta tulin katsoneeksi tämän elokuvan parin tuttuni seurassa ja elokuvan jälkeen he sanoivat pitäneensä elokuvasta melko paljon, kun taas minusta tämä oli vain ihan ok, ei sen enempää, ei sen vähempää. En ole muita von Trierin elokuvia nähnyt, mutta aikeissani on katsoa jossain vaiheessa ainakin Dogville ja Dancer in the dark, mutta ainakaan Antichristin perusteella en odota niiltä minun makuuni sopivia elokuvia. Jostain syystä Antichristin näkemistä olin kuitenkin odotellut jo pitkään, mutta ihan täysin ei odotukset täyttyneet.

Neljään osaan plus prologiin ja epilogiin jaettu tarina alkaa mitä hirveimmällä tavalla. sillä oman pienen lapsen menettäminen on yksi kauheimmista kohtaloista, mitä voin kenellekään kuvitella tapahtuvan. Niinpä elokuvaan pääsi hyvin sisään ja tätä naisen masentuneisuuden kehitystä seurasi kiinnostuneena ja naisen tuskaan kykeni tietyllä tapaa samaistumaan. Tämä mies olikin sitten selvästi yksiulotteisempi hahmo ja vieläpä aika epäuskottavakin. En oikein kyennyt uskoa siihen, että mies alkaa tuosta vain yrittää saada vaimonsa terveeksi samalla kun hän itse käy mielessään ihan samoja asioita lävitse. Jokaisella on oma tapansa käsitellä vaikeita asioita, joten tietenkin voisi ajatella, että terapioimalla vaimoaan mies terapioi samalla myös itseään, mutta jotenkin tämä elokuva ei saanut minua uskomaan tähän teoriaan.

Yksi tämän elokuvan vahvuus piili siinä, ettei alkupuoliskolla todellakaan voinut tietää, mihin elokuva tulisi vielä johtamaan, sillä masentuneisuudesta on niin monta tietä ulos, jos nyt siitä edes eroon päästään lainkaan. Niinpä elokuvassa riitti pieniä yllätyksiä siellä täällä, mutta tällä kertaa nämä yllätysmomentit eivät olleet kovinkaan positiivisia. Tapahtumat siellä mökillä olivat kuin olivatkin lopulta melko epäuskottavia, eivätkä tarjonneet draaman, kauhun tai oikeastaan minkään muunkaan osalta mitään sellaista säväyttävää, joka olisi pitänyt otteessaan kunnolla. Tämä kaikki siitä huolimatta, että minulla ei ollut mitään vaikeuksia uskoa naisen masentuneisuuden tilaa ja mielialavaihteluita. Mitä tulee sitten niihin kohua herättäneisiin rakastelukohtauksiin, niin jos vertaa Hollywood-tuotoksiin, niin olihan niitä paljon, mutta eurooppalaisen elokuvan mittakaavassa ei mitenkään poikkeuksellisen paljon, joskin näitä kohtauksiahan oli karsittu jonkin verran. Ehkä (positiivisessa mielessä) karmein kohtaus oli tämän naisen masturbointikohtaus siellä ulkona. Loppukohtaus jätti jotenkin kylmäksi ja minä en ainakaan ymmärtänyt sitä, joskaan eipä se kokonaisuuden kannalta ollut niin huono juttu.

Eniten elokuvassa kuitenkin loppujen lopuksi häiritsi kuvaustyyli. En tosiaan ole muita von Trierin elokuvia nähnyt, mutta vaikka kuvauspuolellakin oli omat hetkensä, niin kaiken kaikkiaan se ei ollut täysin minulle mieleen. Selvästi poikettiin periamerikkalaisesta kuvaustyylistä, mikä toisaalta oli plussaa, mutta toisaalta kuvaustyyli ei saanut minua pauloihinsa, vaikka omat hetkensä tässäkin tavassa oli.

Ennakkoon olin vähän kavahtanut tietoa siitä, että elokuvassa olisi vain kaksi (pääasiallista) näyttelijää, mutta yllättävän hyvin tämä ratkaisu toimi. Tässä suuri kiitos kuuluu nimenomaan Charlotte Gainsboroughille, joka tulkitsi masentunutta äitiä todella hienosti. Willem Dafoen ongelma ei ollut niinkään näyttelijäsuorituksessa (hänkin oli hyvä), vaan sen sijaan itse roolihahmo oli toteutettu jotenkin pliisusti. Asiaa ei yhtään auttanut se tosiseikka, että melko alussa minulle tuli Dafoen roolihahmosta mieleen Tommi Korpela ja tämä mielleyhtymä kiusasi minua oikeastaan elokuvan loppuun asti.

Pisteitä: 2,5/5