Alkuperäinen nimi: Chambre 666
Ohjaus: Wim Wenders
Käsikirjoitus: Wim Wenders
Pääosissa: Chantal Akerman, Michelangelo Antonioni, Maroun Bagdadi, ym.
Valmistusmaa: Ranska, Länsi-Saksa
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 43 min

- Onko elokuva taiteenmuotona kuolemassa?

Hotellihuone, videokamera ja elokuvaohjaaja. Joukko elokuvaohjaajia käy Cannesin elokuvajuhlien aikana hotellihuoneessa numero 666 puhumassa elokuvan tulevaisuudesta kukin yksitellen. Heille annetaan tehtäväksi kertoa näkemyksensä ylläkin nähtävästä kysymyksestä ja niin he myös tekevät vain videokamera, äänityslaite ja satunnainen tv:stä tuleva kuva seuranaan. Ei haastateltavaa, vain he itse puhumassa aiheesta sen verran kuin keksivät jutun juurta, mutta miltä näyttikään elokuvan tulevaisuus alan ammattilaisten mielestä vuonna 1982?

Monet virstanpylväät, kuten monet sataluvut (en kaikkia) ohitan yleensä olankohautuksella, mutta kun tuossa viime kesän lähestyessä loppuaan havaitsin, että seuraava ostokseni olisi kokoelmani 666. nimike; saatoin junailla tämän niin, että ostin edellisellä ostosreissulla juuri sen verran leffoja, että nimikkeitä olisi yhteensä 665, mutta en ole tästä enää läheskään varma. Niinpä oli vain luontevaa etsiä käsiini elokuva, jonka alkuperäisessä nimessä mainittaisiin luku 666, mutta ei ollutkaan niin helppo temppu kuin luulin. Kyllähän niitä 666-luvun sisältäviä (kauhu)elokuvien nimiä tuli vastaan, mutta niistä kaikista puuttui yksi vähimmäisvaatimuksista eli englanninkielinen tekstitys, joten en saanut haalittua itselleni kauhuelokuvaa; sitten taas esimerkiksi Ennustus-leffan uusintaversion vaihtoehtoisessa nimessä on kyllä luku 666, mutta ei siinä alkuperäisessä nimessä, niin jäi sekin sitten ostamassa. Onneksi tämä dokumentti sentään löytyi, että sain tämän päähänpinttymäni suoritettuani, mutta kiinnostavasta aiheesta huolimatta Room 666 jäi vähän keskinkertaiseksi.

Dokumentissa on tosiaan aika pelkistetyt puitteet, sillä hotellihuoneessa ei ole muuta tärkeää kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitut asiat. Dokumentin ohjaaja Wim Wenderskin pysyy (pääosin) poissa huoneesta, kun muut ohjaajat päästetään ääneen. Taustalla näkyy sitten tv:stä muun muassa soutua, tennistä, piirrettyjä, mustavalkoista elokuvaa ja paljon muuta ja pistääpä pari ohjaajaa tv:n kokonaan pois päältäkin. Siinä ohjaajat sitten horisevat kukin näkemyksensä elokuvasta ja televisiosta ja kaikesta. Sinänsähän tämä dokumentti olisi voitu tehdä tänäkin vuonna, sillä juttujen perusasetelmat kuulosti sellaisilta, että ne olisi voitu lausua vaikka tänään, mutta en sitten tiedä, olisiko se niin mielenkiintoista. Sen sijaan kun haastattelut sijoittuvat lähes 30 vuoden päähän, niin nämä jutut olivat kiinnostavia nimenomaan jälkitarkastelun mahdollisuuden vuoksi eli toisin sanoen siksi, että pystyi tarkkailemaan kuinka hyvin ennustukset pitivät paikkaansa.

Valitettavasti vain suurimmalla osalla ohjaajista tuntui olevan se käsitys, että elokuva oli kuollut tai kuolemaisillaan jo dokumentin tekovuonna, joten dokumentin anti jäi vähän heikoksi, mutta näidenkin puheenvuorojen aikana aihetta käsiteltiin kuitenkin sen verran eri tavoin (tv:n keksiminen oli yksi suosituimmista syyllisistä), että mielenkiintoa oli kyllä nähtyä kohtaan paljon. Sitten taas mahtui mukaan muutama vastarannankiiskikin, kuten esimerkiksi (ilokseni) Steven Spielberg, joka tuolloinkin jaksoi uskoa elokuvan tulevaisuuteen, vaikka haukkuikin ahneet studiopomot aika maanrakoon. Toisaalla sitten yksi ohjaajista vetosi sopeutumiseen ja ennustipa jopa, että tulevaisuudessa pankkipalveluja voisi käyttää videoiden kautta; ei ollut  nyt niin kaukana totuudesta. Ihan hauskaa muuten oli huomata, miten eri ohjaajat suhtautuivat kuvaustilanteeseen ja mukana oli muun muassa pieni huomio siitä, että ohjaaja oli sijoitettu niin, ettei hän voi katsoa tennistä samalla, kuten myös tv:n pistämistä pois päältä ja jopa kenkien ottamista pois jalasta, koska kysymys on niin vaikea. Olipahan joukossa myös yksi turkkilainen, Yilmaz Güney, jonka kohdalla Wenders kävi pistämässä päälle vain ääninauhan, koska ohjaaja piilotteli viranomaisilta, jotta häntä ei luovutettaisi Turkkiin.

Vielä alussa ajattelin, että dokumentista saattaisi tulla ihan kunnolla kiinnostava, kun ensimmäinen haastateltava puhui aiheesta monenmoista minuuttia, mutta pian minut pudotettiin ikävällä tavalla maanpinnalle, kun mukana oli joukko ohjaajia, jotka lausuivat vaan muutaman lauseen toisten lörpötellessä (onneksi) pidempään ja onneksi Spielberg kuului tähän joukkoon. Siitä pitää antaa vähän noottia, että elokuvassa esiteltiin alussa puhujat esiintymisjärjestyksessä, mutta sitten kun heidät päästettiin ääniin, nimiä ei mainittu enää, ja kun minä en noita ohjaajia silleen tunne, niin ei voinut olla monestikaan täysin varma, kuka sanoi mitäkin. Vaikka kansallisuuksista (yksi sanoi olevansa Filippiineiltä) ja kielistä jotain voisikin päätellä, jos jaksaisi etsiä tietoja, mutta jälkikäteen on sitten enää hyvin vaikea muistaa, mitä kukin oli sanonut. Niin ja en sitten tiedä, kuinka pinnalla nämä ohjaajat oikeasti olivat vuonna 1982, kun en kaikkia tuntenut edes nimeltä (no, kaikki oli ainakin Cannesissa), mutta olisin minä voinut hyväksyä joukkoon myös muitakin suuren massan suosikkeja kuin vain Spielbergin. Sitten taas olihan mukana muun muassa Werner Herzog, Jean-Luc Godard ja R.W. Fassbinder, joten minullekaan täysin tuntemattomia ne muut ohjaajat eivät olleet, vaikka Herzogin ja Fassbinderin tunnenkin lähinnä nimeltä näkemättä heidän yhtäkään elokuvaa vielä. Sitten taas huomasin, että yhden haastateltavan, Michelangelo Antonionin, elokuva on tulossa katseluunkin tässä joskus kuukauden päästä.

Kokonaisuutena siis ihan mielenkiintoinen katsaus elokuvan tulevaisuuteen, mutta joidenkin puheilta olisin vaatinut enemmän pituutta ja syventymistä aiheeseen, jotta tästä olisi tämän enempää irti. Aiheesta on keskusteltu myös myöhemmin, vuonna 1995, mutta en ole varma, tulenko tuota koskaan hankkimaan, mutta jos heikko hetki iskisi, niin mitä jottei.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pimeä puoli