Alkuperäinen nimi: Laulu tulipunaisesta kukasta

Ohjaus: Teuvo Tulio
Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies
Pääosissa: Kaarlo Oksanen, Rakel Linnanheimo, Mirjami Kuosmanen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1938

Kesto: 110 min

Olavi Koskela (Kaarlo Oksanen) hempeilee yhden jos toisenkin tytön kanssa, kunnes hän jää kiinni äidilleen (Ida Kallio) pelehtimästä piikatyttö Ellin (Nora Mäkinen) kanssa, jota hänen äitinsä ei kuitenkaan hyväksy, mutta tästä huolimatta Olavi lupaa naida Ellin. Olavi joutuu kotiväen vastustuksen vuoksi lähtemään kotoa ja hän ryhtyykin tukkimieheksi, joka tapaa uittomatkalla naisen jos toisenkin...

Minä katsomassa kotimaista vanhaa elokuvaa? No, en olisi itsekään asiaa uskonut vielä vähän aikaa sitten, sillä nämä kotimaiset ”klassikot” eivät ole ihan sitä minun karkkiani, mutta kun Finnkinon klassikkosarjassa kerran elokuva esitettiin, niin ajattelin, että voisi tehdä uuden aluevaltauksen ja mennäkin katsomaan. Salissa muuten oli minun lisäkseni vain yksi henkilö ja sekin osoittautui lopulta työkaveriksi (ja kyllä, sattumasta oli kyse). Elokuvahan perustuu Johannes Linnakosken (kyllä, myönnän sivistymättömyyteni ja kerron, etten ollut kuulukaan herrasta ennen tämän elokuvan katsomista) samannimiseen romaaniin ja se on filmatisoitu useasti; tämä ei ole edes kirjan ensimmäinen filmatisointi. Minulla on aina ollut aika nihkeä suhtautuminen näihin vanhoihin elokuviin puhtaasti perustuen niistä saamaani mielikuviin (huono näyttelytyöskentely ja aiheet imeliä rakkaustarinoita), mutta vaikka en ehkä ollutkaan tämän elokuvan parasta kohderyhmään, niin ei Laulu tulipunaisesta kukasta nyt ihan niin huono ollut kuin mitä olin pelännyt, mutta ei nyt hirveän hyväkään.

Tarina alkaa sinänsä hyvin, kun Olavi uhittelee vanhemmilleen ja ehdin jo ajatella, että elokuvassa käsitellään jonkinlaista kiellettyä rakkautta, mutta ei. Yhtäkkiä Olavi lähteekin tukkimieheksi tukkeja uittamaan ja siinä missä merimiehillä on morsian joka satamassa, niin Olavilla on morsian joka pysähdyspaikalla. Toisin sanoen Olavi hyppeli kukasta kukkaan ja oli siten sellainen hulttio, että minua jostain syystä ärsytti hänen käyttäytymisensä siinä määrin, että se vaikutti myös mielenkiintoon koko elokuvaan kohtaan. Loppupuolella Olavi kuitenkin saa sentään jonkinlaisen opetuksen ja muistutuksia vanhoista teoistaan, mikä kyllä vähän paransi elokuvan arvoa silmissäni, mutta vain vähän. Kaiken muun lisäksi Olavi kuvattiin varsin sankarilliseksi hahmoksi, jos ei naisseikkailuja oteta lukuun (tai ehkä vähän niidenkin aikana tyyliin ”Sankari saa kaikki naiset”), esimerkiksi vaarallista koskea laskiessaan. Tämä koskenlasku oli kyllä pienestä huvittavuudesta elokuvan parhaita kohtauksia, vaikka lopputulos olikin jokseenkin selvä (muutenkin elokuvassa oli paljon hyviä ei-puhuttuja kohtauksia). Loppuratkaisu oli ihan kelvollinen, mutta Olavin kannalta se olisi voinut olla helposti toisenkinlainen (parempi?).

Elokuva on varsin melodramaattinen (kyseisen työkaverin mukaan tyypillistä Tulion elokuville) ja tämä aiheutti kyllä pieniä huvittuneisuuden tiloja varsinkin alussa, kun ei ollut vielä oikein tottunut näyttelytyyliin ja kuvaustapaan. Niinpä repeilinkin hiljaa mielessäni, kun Olavi oli ensimmäisen tyttönsä (olikohan se sitten se Annikki eli Mirjami Kuosmanen?) kanssa ja tämä tyttö rupesi itkemään. Sinänsä kohtauksessa ei ollut mitään hauskaa, mutta se oli kuvattu niin yli, että se aiheutti tahatonta repeilyä. Tekohetkellä Suomessa vasta totuteltiin äänielokuviin ja siitä kenties johtuen elokuvan dialogi oli jokseenkin hidastempoista, mutta vielä enemmän hyvin kirjakielistä. Elokuvan repliikit tuntuivat siltä kuin ne olisivat otettu sellaisinaan suoraan kirjasta, mutta onko se totta, siitä minulla ei ole tietoa. Joka tapauksessa tämän dialogin kuunteleminen oli loppujen lopuksi ihan virkistävää ja jokin siinä vain iski, varsinkin silloin kuin äänessä oli joku muu kuin Olavi itse. Esimerkiksi Olavin äiti ja isä molempia kuunteli oikein ilokseen juuri heidän puhetapansa vuoksi.

Näyttelijät, tai pääosin Olavia näytellyt Kaarlo Oksanen sekä hänen mielitiettyjä näytelleet, vetivät tosiaankin vähän yli sen näyttelemisensä ja parhaiten tämän näki niistä lukuisista lähikuvista. Tietenkin tuon ajan kotimaisia elokuvia hyvin vähän katsoneena en voi oikein tietää, oliko näytteleminen kaikissa elokuvissa samanlaista, mutta en ihmettelisi vaikka olisikin. Kuitenkin tuli sellainen tunne, että samanlaisesta näyttelytyylistä päästiin eroon Hollywoodissa jo 1920-luvun alussa (joskaan minulla ei ole mitään esimerkkejä tarjota, kunhan mutuilen). Juuri dialogien vuoksi olisin toivonut isompaa roolia niin Ida Kalliolle kuin Olavin isää näytelleelle Lauri Korpelalle.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Jos minulla meni joitakin nimiä väärin, pyydän anteeksi, mutta niissä Olavin naisissa kuka tahansa menee sekaisin. Joten jos huomaatte virheitä, niin pistäkää viestiä vain.