Alkuperäinen nimi: Psycho
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Joseph Stefano
Pääosissa: Anthony Perkins, Janet Leigh, Vera Miles
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1960
Kesto: 104 min

- It's not like my mother is a maniac or a raving thing. She just goes a little mad sometimes. We all go a little mad sometimes. Haven't you?
- Yes. Sometimes just one time can be enough.

1315122157_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Marion Cranen (Janet Leigh) toisessa kaupungissa asuva miesystävä Sam (John Gavin) on veloissa ja lisäksi rahaa kuluu ex-vaimon elatukseenkin, minkä vuoksi Sam ei halua vielä mennä naimisiin Marionin kanssa. Marion saa sitten töissään käsiinsä 40 000 dollaria, jotka hänen pitäisi toimittaa pankkiin säilöön, mutta hetken mielijohteesta päättääkin kaapata rahat ja matkata autolla Samin luo. Matka on kuitenkin pitkä, joten ennen pitkään hän pysähtyy motelliin, jota pitää hieman omalaatuisen oloinen Norman Bates (Anthony Perkins), jota oma sairas äiti pitää tiukassa otteessaan. Kun sitten Marion tajuaa, että olisi kannattanut valita jokin toinen motelli, onkin jo liian myöhäistä...

Aloitin katsomaan tätä perjantaina, mutta jatkuvien osin itsestä riippumattomista syistä johtuvien (pitkien) katkosten vuoksi jouduin jättämään elokuvan kesken suihkukohtauksessa, mutta sen sijaan, että olisin jatkanut eilen siitä mihin perjantaina jäin, aloitinkin elokuvan aivan alusta ja mielestäni ratkaisu oli vain toimiva, sillä kykenin pääsemään tarinaan paljon paremmin sisälle eilen kuin perjantaina, kun ei tarvinnut jatkuvasti keskeyttää katsomista. Alun perin ajattelin hankkia tämän elokuvan jatkoksi elokuvan jatko-osatkin, joita en ole nähnyt kuin kerran tyyliin 15 vuotta sitten, mutta kun siitä neljännestä, tv-elokuvaksi tehdystä osasta ei ollut kelvollista dvd-julkaisua, niin jätinkin tuonnemmaksi sitten kakki. Niin... Psyko on klassikko monestakin syystä, joka kyllä mielestäni on kestänyt aikaa ihan hyvin, mutta ainakaan omalla kohdalla elokuva ei missään nimessä kestä useita katselukertoja varsinkaan, kun elokuvan tapahtumat ovat osa populaarikulttuuria, joihin viitataan useasti kaikkialla. Kyllähän tätä klassikkoa edelleen katsoi, mutta muistan vallan hyvin, että aiemmin olen saanut elokuvasta enemmän irti nimenomaan siksi, että katsomiskokemus on ollut tuoreempi.

Kun ihmiset puhuvat tästä elokuvasta, niin heille tulee ensimmäiseksi mieleen suihkukohtaus, jonka jälkeen Janet Leighin ei enää koskaan ottanut suihkua (kylpyjä kyllä). Elokuvassa on kuitenkin paljon muutakin, eivätkä kaikki kohtaukset edes tapahdu siellä motellissa. Tsekkasin nimittäin tuossa huvikseni, että elokuvassa menee peräti 26 minuuttia ennen kuin edes päästään motellille, mutta silti alkutapahtumissa riitti mielenkiintoa sen verran, ettei katsominen käynyt tylsäksi. Kun sitten päästään Bates Motelliin, niin sielläkin ehtii tapahtua yhtä jos toista pientä, ennen kuin päästään siihen suihkukohtaukseen ja varsinkin keskustelu Batesin kanssa iltapalaa nauttiessa oli mainio. Tarkistin senkin, että Marion kokee loppunsa siellä suihkussa 48 minuutin kohdalla eli jo ennen kuin elokuva on edes puolivälissä! Sinänsä nerokas ratkaisu tappaa elokuvan oletettu päähenkilö tässä vaiheessa, mutta itse en osannut enää oikein vaikuttua asiasta, kun tarkkaa aikaa lukuun ottamatta asia tiedossa olikin. Hyvin muistissa oli muutenkin koko elokuvan alkupuoli poislukien Marionin motiivit rahojen viemiselle ja katumapäälle tuleminen, joten en vain onnistunut pääsemään niin sanotusti fiilikseen, vaikka Bernard Herrmannin hieno musiikki yrittikin pitää tunnelmaa katossa. En oikein saanut tästä äitikuviostakaan paljoa irti, koska tiesin lopputuleman, eikä elokuvaa oltu onnistuttu kuvaamaan niin, että tapahtumasta saisi uusia säväreitä uusilla katsomiskerroilla. Suihkukohtauksen jälkeisissä kohtauksissa sen sijaan olikin vähän enemmän mielenkiintoa johtuen juuri siitä, että niistä muistin vain pieniä välähdyksiä, mutta tietenkin silloinkin ne isoimmat käänteet. Olihan tämä edelleen ihan katsottava, mutta paras terä elokuvasta selvästi oli jäänyt aiempiin katselukertoihin.

Anthony Perkins oli kyllä loistava Norman Batesina ja hän osasi hyvin esittää tätä hieman omalaatuista hahmoa, josta paistoi läpi vieläpä hahmon epävarmuuskin. Toisaalta Perkins sai Batesin tuntumaan välillä jopa normaalilta, mutta kun tuli sitten aika olla vähän synkempi hahmo, sekin luonnistui Perkinsiltä hyvin. Muut kärkinäyttelijät eivät sitten tehneet kummoistakaan vaikutusta (no, Janet Leigh ehkä suihkussa), vaan tuntuivat esittävän kovinkin rutiininomaisesti roolejaan, mikä tarkoittaa myös sitä, etteivät he huonojakaan olleet, mutta eivät sitten säväyttäneetkään. John Andersonin nimen bongasin alkuteksteistä ja vaikka nimi taitaa olla suhteellisen tavallinen, niin olihan minun pidettävä koko ajan mielessä, tunnistaisinko nimenomaan tämän minulle MacGyverista tutun Andersonin jostain roolista ja kas, autokauppiaanahan kyseinen herra oli. Vaikka en olisi tunnistanutkaan häntä ilman hänen nimensä bongaamista elokuvan alussa, niin tunnistettuani hänet olisin voinut helposti nähdä tai kuulla hänet sanomassa MacGyverista tuttuja repliikkejä. Heh!

Pisteitä: 3/5

Psyko, Psyko II, Psyko, III, Psyko IV

Seuraavana arvosteluvuorossa: Spartacus