Alkuperäinen nimi: We Need to Talk About Kevin
Ohjaus: Lynne Ramsay
Käsikirjoitus: Lynne Ramsay, Rory Kinnear
Pääosissa: Tilda Swinton, Ezra Miller, John C. Reilly
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 112 min
- Hey, Kev. Listen buddy, it's easy to misunderstand something when you hear it out of context.
- Why would I not understand the context? I am the context.
Eva Khatchadourian (Tilda Swinton) asuu yksin rähjäisessä talossa, joka kuitenkin sotketaan punaisella värillä, kenties maalilla, kenties verellä ja osansa saa myös Evan auto. Evalla on myöskin ollut vaikeuksia saada töitä, mutta vaikka hän sellaisen saakin matkatoimistosta, häntä katsotaan kieroon ja ohikulkijatkin saattavat lyödä häntä. Jatkuvalla syötöllä Evan ajatukset harhautuvat menneisyyteen, jonka tapahtumat tulisivat selittämään ihmisten asennoitumisen Evaan. Kaikki tuntuukin juontuvan Evan pojasta Kevinistä (Ezra Miller, Jasper Newell, Rock Duer), johon Eva ei saa minkäänlaista yhteyttä edes Kevinin ollessa vauva, kun taas Kevinin isä (John C. Reilly) siinä onnistuu kaikissa Kevinin elämänvaiheissa. Kevinillä onkin jokin kummallinen tunnehäiriö, mutta mitä sellaista on mahtanut tapahtua, että Eva on saanut suurin piirtein kaikkien vihat päällensä?
Vielä tämän elokuvan arvostelun verran pidän taukoa Sodankylässä katsottujen elokuvien arvostelemisesta, mutta sitten vedetään pikku hiljaa loput pois alta, vaikka viikonloppunakin reissailen. Noiden Sodankylän arvostelujen vuoksi yritinkin pitkittää tämän katsomista mahdollisimman pitkään, mutta ne muutamat myöhemmät näytösajat eivät enää aikatauluihin sopinutkaan, joten kävin katsomassa tämän nyt elokuvan ainoalla kokonaisella "Porin-viikollaan". Rehellisesti ottaen olin hieman yllättynyt, että elokuva edes tuli Poriin asti, mutta olisikohan tämä sitten tehnyt sen verran hyvät rahat muualla, että elokuva päätettiin näyttää myös Porissakin? Joka tapauksessa väkeä oli parisenkymmentä leffasalissa, mikä oli selvästi enemmän kuin oletin ja nämä parikymmentä ihmistä saivatkin todistaa tätä upeaa, hienoa, mutta ei todellakaan hyvälle mielelle saavaa Poikani Keviniä.
Elokuvan alku oli suorastaan kollaasimainen kokoelma Evan elämästä, sillä se hyppi tämän tästä aikakaudesta toiseen, mutta silti näistä erinäisistä välähdyksistä sai hyvin selvää, missä mentiin. Pieniä onnenhetkiä ennen Kevinin siittämistä lukuun ottamatta kaikista näistä kohtauksista kävi kuitenkin hyvin selväksi, kuinka alistunut ja henkisesti rikki Eva jo oli, vaikka syyt olivat jokseenkin epätietoisuuden peitossa... ainakin, jos ei ole liiemmin kuullut elokuvan tarinasta etukäteen, kuten minä. Kuitenkaan ennakkotiedot eivät vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti, vaan koko elokuva oli vangitseva, pysäyttävä, vaikuttava, surullinen ja siten koskettava ja oikeastaan ylistyssanoja voisi keksiä loputtomiin. Elokuva oli myös melko hiljainen elokuva ja sitten kun musiikkia kuultiin, se tuntui positiivisessa mielessä olevan melkein ristiriidassa valkokankaalla nähtävien asioiden kanssa, mutta samalla oudosti sopien elokuvaan, sillä soundtrackilta löytyi menneiden aikojen hittibiisejä aina WHAM!-yhtyeen Last Christmasista Buddy Hollyn Everydayhin, jota kuultiin myös trailerissa.
Vaikka eri aikatasoilla hypittiinkin, niin kuitenkin alussa elokuvan focus pidettiin nykyhetkessä, jossa Eva sai tuntea niskassaan ihmisten vihan samalla, kun hän itse yritti sopeutua vallitsevaan tilanteeseensa mahdollisimman hyvin. Välähdykset menneistä tapahtumista sitten tarjosivat vihjeitä tuleviin tapahtumiin ja niiden kautta myös katsojalle tarjoutui mahdollisuus päätellä, mitä hirveyksiä oikein olikaan tapahtunut. Evan olo oli hyvin syyllinen ja muiden asenne vain kasvattivat syyllistä oloa, mutta siltikään ihan kaikki ei ollut katsojankaan tiedossa. Voisi luulla, ettei tämä jatkuva ajasta toiseen hyppeleminen voi olla elokuvalle hyväksi, mutta kun se vain toimi.
Kevinin synnyttyä keskityttiinkin sitten juurikin Kevinin kasvuvaiheeseen ja niinpä välähdykset koskivatkin pääosin nykyaikaa. Tämä keskiössä olleen aikakauden vaihtaminen toimi täydellisesti, sillä ainakin minä paloin uteliaisuudesta tietää, millaista elämä Kevinin kanssa sitten oli ja millaisten vaiheiden kautta päädyttäisiin lopulta elokuvan eittämättä karmeisiin lopputapahtumiin. Mitä parasta, Kevinin jo vauvaiästä alkanut jonkin sortin persoonallisuushäiriötä ei diagnosoitu sen kummemmin (yritystä kyllä oli), joten katsojankin oli tyydyttävä keksimään omat teoriansa Kevinin käytökselle. Oma teoria jonkinasteisesta käänteisestä oidipuskompleksista ei kuitenkaan ihan täysin selittänyt asioita, kuten ei myöskään täydellinen misantrooppisuuskaan. Ero Evan elämäntilanteessa Kevinin kasvaessa ja nykyajassa on niin suuri, että elokuvassa riitti myös paljon kysymyksiä, joihin vastauksia mietin kovastikin ja ainakin yhdessä tapauksessa vastaus oli paljon käsittämättömämpi kuin olin osannut kuvitellakaan.
Kaikesta elokuvaa koskevasta hehkutuksesta huolimatta elokuvan vaikuttavuuden taustalla oli yksi henkilö: Tilda Swinton. Swintonin näytteleminen tuntui niin aidolta, että minullekin meinasi tulla paha olo Swintonin esittämän Evan puolesta ja oikeastaan joka elämänvaihetta kuvatessaan Swintonin eleet ja ilmeet iskivät tajuntaan niin lujaa, etten yhtä valtavaa eläytymistä ole vähään aikaan kokenut ja jotenkin samaistuin täysin Evan hahmoon ja mietinkin juurikin Swintonin upean roolisuorituksen ansiosta koko ajan, miten itse toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa Kevinin kanssa. Mitä parasta, myös muissa näyttelijöissä oli potkua. John C. Reilly teki kyllä aika rutiininomaisen suorituksen, mutta kun hän tekee sen aina niin hyvin, niin ei valittamista. Myös teini-Keviniä näytellyt Ezra Miller tuntui samaan aikaan hyvin tunteettomalta, laskelmoivalta kuin myös vihaiselta eli hienoa työtä sai aikaan myös hän. Mukana menossa: Siobhan Fallon (Men in Black - miehet mustissa).
Pisteitä: 5/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuiskauksia ja huutoja
keskiviikko, 27. kesäkuu 2012
Kommentit