Alkuperäinen nimi: Gertrud
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer
Pääosissa: Nina Pens Rode, Bendt Rothe, Ebbe Rode
Valmistusmaa: Tanska
Ilmestymisvuosi: 1964
Kesto: 116 min

- Ei, kukaan ei muista kaikkea, mutta säe meni: "Uskon lihan nautintoon ja sielun korjaamattomaan yksinäisyyteen.
- Aivan. Tuo kuulostaa minulta.

Aristokraatti Gustav Kanningista (Bendt Rother) ollaan juuri leipomassa ministeriä, kun hänen vaimonsa Gertrud (Nina Pens Rode) pudottaa todellisen pommin: hän haluaa avioeron, koska Gustav ei pysty antamaan hänelle sitä kaikkea, mitä hän vaatii. Samaan hengenvetoon Gertrud kertoo, että hänellä on jo toinen mies, mutta ei paljasta, että kyseessä on pianisti Erland Jansson (Baard Owe). Eroaminen ei kuitenkaan käy korkealla tasolla niin vaivattomasti, vaan Gertrud joutuu edustamaan Gustavin vaimoa seuraavana päivänä järjestettävissä juhlissa, johon on tulossa myös Gertrudin entinen rakastettu, runoilija Gabriel Lidman (Ebbe Rohe). Gertrudin ympärillä pyörii siis kolme häneen hullaantunutta miestä, mutta onko yhdestäkään heistä täyttämään kaikkia Gertrudin vaatimuksia...

Tapahtuipa kerran, että olin saanut kesätöistä rahaa sen verran, että sain ostettua itselleni silloin uuden pelikonsolin sekä television omaan huoneeseeni. Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut melkein kymmenen vuotta, joten pelikonsoli oli PS2. Televisio sen sijaan oli Panasonicin 21-tuumainen kuvaputkimalli, joka aina näihin päiviin asti palveli minua uskollisesti, eikä minulla varsinaisesti ole ollut mitään valittamista sen suhteen. Kuitenkin aina silloin tällöin minua on kutitellut ajatus uuden isomman tv:n ostamisesta ja pari vuotta sitten olinkin lähellä jo sellaisen ostoa, mutta silloin lähellä loppua ollut työsuhde kariutti ne suunnitelmat (osto olisi sijoittunut joulun jälkeisiin alennusmyynteihin). Nyt kuitenkin olen ollut taas töissä sen verran pitkään (ja tulen olemaankin vielä ihan "tarpeeksi" pitkään), että uuden television hankinta alkoi olla taas taloudellisesti mahdollista ja tänään sellainen sitten tuli saatua kotiin (siitä tarkemmin ehkä seuraavassa postissa). Eilen kuitenkin katselin vielä tuolla vanhalla töllöllä tämän elokuvan, joten tämä elokuva jäi tavallaan tuon vanhan televisioni "joutsenlauluksi" (okei, katselin minä tänään aamullakin vähän) ja ihan kuin alitajunnassani olisin halunnut varmistaa, etten missään nimessä tule kaipaamaan vanhaa televisiotani (ihan kuin olisin tiennyt elokuvan laadusta etukäteen mitään), sillä Gertrud oli uskomattoman tylsä mitäänsanomaton tekele, jota en uskalla suositella oikein kenellekään; en edes niille keski-ikäisille naisille, joille tämä oli ilmeisesti silloin aikoinaan suunnattu.

Elokuva siis kertoo Gertrudin elämästä kolmen häntä tavoittelevan miehen keskellä, mutta ei tee sitä lainkaan kiinnostavalla tai millään tavalla tuoreella tavalla, mitä tulee itse tarinan kulkuun ja sen käsittelyyn. Elokuvahan oli ilmestyessään kuulemma niin kriitikoiden kuin tavallisenkin yleisön vihaama, enkä minä suoraan sanottuna ihmettele lainkaan (sitä kyllä vähän, että miten tämä sitten päätyi 1001 elokuvaa -kirjaan). Elokuvassa on paljon viipyileviä kohtauksia, joissa vain puhutaan ja puhutaan ja puhutaan, kunnes siirrytään seuraavaan kohtaukseen, jossa taas puhutaan ja puhutaan ja puhutaan. Kaiken lisäksi Gertrud ei yleensä katsonut ketään puhuttelemaansa miestään silmiin, vaan vain jonnekin kaukaisuuteen ja nämä miehet saivat usein puhua Gertrudin takaraivolle. Ärsyttävää. Okei, menneillä aristokraateilla on saattanut olla omat seurustelusäännöksensä, mutta rajansa kaikella. Lisäksi nämä dialogit puhuttiin hyvin hitaasti ihan kuin olisi kuunnellut jotain varhaisten chattien puhuvia päitä. Tekisi oikeasti mieli sanoa elokuvaa tylsäksi, mutta silloin sortuisin ainakin pieneen valheeseen, sillä elokuvan aikana minulla päällimmäisenä adjektiivina ei suinkaan ollut sana tylsä, vaan sana mitäänsanomaton, sillä vaikka elokuva oli sinänsä puettu ihan kelvolliseen muottiin, niin se ei siitä huolimatta tarjonnut minulle yhtään mitään. Pitkin elokuvaa toivoin vaan, että elokuva vaan loppuisi ja melkein huusin hurraata, kun tajusin, että lopun hetket olivat viimein lähellä. Minulla ei ole koskaan ole ollut tapana lopettaa elokuvan katselemista kesken kaiken sen huonouden vuoksi (väsymyksen takia joskus on ollut pakko), mutta tämän elokuvan kohdalla sekin olisi ollut hyvin lähellä, ellen olisi pitänyt kiinni periaatteistani. Elokuvan tarinasta nyt sen verran, että minulle oli elokuvan aikana se ja sama, kenet Gertrud hyväksyy vai hyväksyykö ketään ja loppuratkaisu ei minua yllättänyt lainkaan, mutta ei myöskään sitten taas oikein aiheuttanut minkäänlaista reaktiotakaan mihinkään suuntaan. Dreyesiä kuvattiin elokuvan lisämateriaaleissa hyvin omaperäiseksi ohjaajaksi, mutta pitkälti juuri niiden tämän elokuvan omaperäisten aineksien vuoksi elokuva oli minun makuuni juuri niin huono kuin oli ja siitä lisää seuraavassa kappaleessa.

Elokuvan alussa sijoitin elokuvan valmistumisvuoden johonkin ensimmäisten äänielokuvavuosien läheisyyteen (ei minulla ole lainkaan käsitystä, milloin Tanskassa alettiin käyttää ääntä elokuvissa) ja tähän seikkaan vaikutti yksi tietty syy: näyttelijöiden pökkelömäisyys. Ei, unohtakaa kaikki puolivillaiset toimintasankarit tai vanhempien(kin) suomalaisten elokuvien näyttelijät, tässä näyttelijöiden jäykkyys oli aivan omaa luokkaansa ja mitä pahinta, kyseessä oli selkeästi vain tyylikeino, jolla viimeisiä vedellyt Dreyes kenties on halunnut vain palata takaisin nuoruutensa elokuvien näyttelytyöskentelyn maailman. Sillä vaikka en juurikaan tunne tanskalaista elokuvaa, niin en pidä missään nimessä mahdollisena, että maassa olisi vielä 1960-luvulla oltu näin alkeellisella tasolla näyttelemisen ohjaamisen kanssa (itse asiassa Dreyes ei juurikaan ohjannut näyttelijöitä, vaan käski näiden tehdä asiat niin kuin parhaakseen näkivät). Hitto, jopa teatterilavoilla näytteleminen on luonnollisemman oloista kuin tässä elokuvassa ja se on jo paljon sanottu. Varsinkin Gustav Kanningia näytellyt Bendt Rother oli sen verran jäykkää, että minä melkein (mutta vain melkein) ulvoin naurusta, kun se oli niin epäuskottavan oloista, eikä rehellisyyden nimissä yksikään muukaan näyttelijä yhtään sen parempi ollut. Näyttelijöiden jokaiset liikkeet olivat niin jähmeitä, että oikeasti kävi mielessä, että oliko kyseessä robotteja vai katsoinko vain muuten hidastettua elokuvaa.

Minun täytyy näin lopuksi myöntää, etten oikeastaan tunne elokuvan ohjaajan Carl Theodor Dreyerin tuotantoa juuri yhtään ja hyvä jos edes nimen olen aiemmin kuullut (minulla on hämärä muistikuva siitä, että olen), mutta häntä pidetään ilmeisesti yhtenä kaikkien aikojen suurimmista ohjaajista (kiitos Wikipedia), jonka pitkän uran viimeiseksi ohjaukseksi tämä sitten jäi. Minulle vaan tuli sellainen tunne, ettei tällaista elokuvaa olisi päästetty edes tuotantoon, ellei ohjaajan pallilla olisi istunut joku Dreyerin statuksen omaava henkilö, joka olisi hommaan ryhtynyt. Tulevina vuosina tulen katsomaan ainakin kolme Dreyerin ohjaamaa elokuvaa lisää (kiitos 1001-projektin), mutta tämän elokuvan vuoksi en voi sanoa odottavani niitä kovinkaan suurella innolla.

Pisteitä: 1/5

PS. Seuraava arvostelu tulee vasta ensi viikon puolella, kun viikonloppuna reissailen. Piti tälle illalle katsoa vielä yksi elokuva, mutta koska näpersin tuon uuden television kanssa niin kauan, etten ehtinyt ottaa edes päikkäreitä, niin silmät on koko ajan painumassa kiinni, joten syön pienen iltapalan ja painun pehkuihin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maskuliini feminiini