Alkuperäinen nimi: 8½
Ohjaus: Federico Fellini
Käsikirjoitus: Ennio Flaiano, Tullio Pinelli, Federico Fellini, ym.
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1963
Kesto: 138 min

- Pystyisitkö hylkäämään kaiken ja aloittamaan kaiken alusta? Pystyisitkö valitsemaan yhden asian ja olemaan sille uskollinen? Pystyisitko tekemään siitä sen, mikä antaisi elämällesi tarkoituksen... vain siksi, että uskot siihen? Pystyisitkö siihen?
- En tiedä. Pystyisitkö sinä?
- Ei, mielessäni olevan hahmo ei pystyisi. Hän haluaa omissaan ja ahmia kaiken. Hän ei voi hylätä mitään. Hän pelkää, että hän missaa jotakin. Hänet on imetty tyhjiin.

1316880299_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Guido Anselmi (Marcello Mastroianni) on menestyneitä elokuvia ohjannut elokuvaohjaaja, joka on hiljattain saanut aikaiseksi uuden menestyselokuvan. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa ja niinpä tuottajat, käsikirjoittajat, näyttelijät ja monet muut elokuva-alalla toimivat pyörivät hänen ympärillään ja haluavat osansa Guidon menestyksestä. Guido ei osaa kuitenkaan sanoa näille kunnolla vastaan ja antaa lupauksia vähän joka puolelle. Seuraavan elokuvan olisi tarkoitus ollakin scifielokuva, jota varten rakennetaan massiivinen raketinlaukaisualusta, mutta asiassa on vain yksi mutta: Guidolla ei ole aavistustakaan, mistä hänen elokuvansa kertoo, sillä hänen ideapussinsa on tyhjä...

Koska eilisen sateisen sään vuoksi viikonloppusuunnitelmani menivät hieman uusiksi, niin en jäänytkään Poriin, vaan suuntasinkin sukuloimaan Euran suunnalle jo nyt, vaikka alun perin piti tehdä reissu vasta ensi viikolla. No, aina kun olen täällä Eurassa käynyt, olen halunnut käydä paikallisessa elokuvateatterissa Kauttuan Kuvassa (tykkään pikkuteattereista), mutta joko se on ollut kiinni vierailuajankohtina tai sitten sieltä on tullut jotain huonoa tai jotain jo näkemääni. Nyt kuitenkin lykästi, sillä juuri tälle viikonlopulle osui pieni Euran elokuvatapahtuma, jossa näytettiin Federico Felllinin ohjaama , joka oli samalla vieläpä 1001-elokuva, joten olihan se käytävä katsomassa (jos ei olisi näytetty, olisin käynyt luultavasti tänään katsomassa Iltapäivän Toscanassa). Itse elokuvan sisällöstä en tiennyt elokuvan alussa mitään, vaikka ohimennen ehkä siitä mainittiinkin jonkin elokuvan making of -dokumentissa, mutta sen näkemisestä oli kulunut niin paljon aikaa, että olin jo unohtanut koko asian eikä muistunutkaan mieleen kuin vasta elokuvan alkumetreillä. Väkeä salissa oli vain kourallinen, mutta ei se ainakaan elokuvalta tehoja vienyt, vaan , josta näin alkuperäiskielisen version, oli varsin hauska elokuva.

Okei, osa elokuvan hauskuudesta (tämähän ei ollut komedia) selittyi sillä, että elokuvassa käsiteltiin yhtä suosikkiteemaani: elokuvan tekemistä. Aivan alussa olin vähän ulalla, mitä elokuvassa oikein tapahtuu, mutta hyvin nopeasti pääsin sitten juonen päästä kiinni ja siinä vaiheessa kun Guido esiteltiin kunnolla katsojillekin, moni palanen loksahti paikoilleen. Elokuvan tapahtumia on tavallaan aika hankalaa selittää, mitä nyt se varsinainen tarina tosiaan kertoo elokuvaohjaajan piinasta eli jonkinasteisesta valkoisen paperin ongelmasta, ja vaikka en itsekään varsinaisesti haaveile elokuvien tekemisestä (niiden parissa työskentelemisestä ehkä), niin silti jotenkin olen aina tykännyt näistä tätä aihetta käsittelevistä elokuvista ja tämä elokuva kuuluu niiden joukossa parhaimmistoon. Jotenkin tuli elokuvasta sellainen olo kuin se olisi Fellinin osittainen omaelämäkerta kaikkien omiensa menestyselokuvien jälkeen ja tähän seikkaan viittaa myös elokuvan nimi, joka viittaa Fellinin tekemien elokuvien määrään. En tietenkään voi sanoa, kuinka totuudenmukaisen kuvan elokuva antaa filmimaailmasta, mutta jossain määrin (ainakin täällä Euroopassa) nähdyn kaltaiset "haahkalintujen" ympärillä pyörimiset tuntuivat hyvin todenmukaisilta. Jos eivät olleet, niin Fellini oli kyllä osannut antaa ymmärtää asian olleen ainakin silloin joskus sellainen. Oikeastaan Fellini antaa elokuvan tekemisestä tai siihen liittyvistä oheisilmiöistä niin kamalan kuvan, ettei tällaisen elokuvan jälkeen ainakaan tekisi mieli lähteä siihen kelkkaan. Elokuvan loppuratkaisu oli tavallaan arvattavissa jo hyvissä ajoin, mutta ainakin minulla oli loppuratkaisun suhteen omat epäilykseni vielä pitkälle loppuun asti (sitä vaihtoehtoista loppuratkaisua väläyteltiinkin). Niin ja minua viehätti se elokuvaohjaajien lepopaikka suuresti.

Minulle tuli oikeasti sellainen tunne, että tässä oli sellainen elokuva, jota joko rakastaa tai vihaa, nimittäin elokuvassa oli paljon muutakin tarjolla kuin pelkkä päätarina: unijaksoja, takaumia menneisyydestä, mahdollisia otteita tulevasta elokuvasta sekä myös Guidon pään mielenliikkeistä. Ensimmäisten päätarinasta poikkeavien vaiheiden aikana (mutta siis jo päätarinan alettua) en heti ottanut selvää siitä, missä mentiin, mutta tästä huolimatta huomasin pitäväni näistä fantasiajaksojen sisällöistä siinä määrin, että elokuva oli suorastaan viihdyttävä (ja tällaista en voi sanoa kaikista näin paljon totta ja fantasiaa sekoittavista elokuvista). Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin saamaan jo kohtaustenkin aikana selvää, mikä on mielentuotetta, mikä takauma jostain ja mikä totta, joskaan ei aina. Esimerkiksi jo mainitun "vaihtoehtoisen lopun" kohdalla olin aivan varma, että se oli totta ja niin paljon Guido oli saanut kokea, että vähän toivoinkin sen olleen se todellinen lopetus. Joidenkin mielestä nämä sivupolut (puhtaista fantasiajaksoista on vaikea puhua, koska mukaan mahtui todellisia takaumiakin) voivat vaikuttaa sekavilta, mutta jotenkin minä onnistuin samaistumaan Guidoon ja näinkin niissä paljon siitä ajatusmaailmasta, stressistä ja luomisen tuskasta, mitä Guidon asemassa oleva(kin) henkilö käy läpi joutuessaan tällaiseen pyöritykseen.

Marcello Mastroianni oli loistava Guidona ja auttoi omalta osaltaan samaistumaan Guidoon. Varsinkin elokuvan loppuvaiheilla tykkäsin Mastroiannin näyttelemisestä erityisen paljon, sillä silloin Guidon mielentila tuli erittäin hyvin esille pelkistä kasvonliikkeistäänkin. Niin ja en mene vannomaan, etten olisi tykännyt Mastroiannista vieläkin enemmän kuin Fellinin aiemmassa elokuvassa Ihana elämä. Elokuva oli Guidon jälkeen kovin naisvetoinen ja nämäkin naiset olivat ihan hyviä aina Guidon ex-vaimosta Luisaa näytelleestä Anouk Aiméesta lähtien. Muut miehet jäivät kyllä naisten(kin) jalkoihin.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämä elokuva tulleekin uudehkon periaatteeni vuoksi uuteen katseluun tuossa keväämmällä ja ihan mielelläni otankin tämän katseluun toiseenkin kertaan, sillä päätarinaa lukuun ottamatta monet asiat ehtii siihen mennessä varmasti unohtamaan. Vähän tuli sellainen olo, että jos sittenkin osa elokuvan viehätyksestä johtuikin siitä, että katselin sitä leffateatterissa, mutta saa nyt nähdä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hölmö hullu rakkaus