Alkuperäinen nimi: Carnage
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Yazmina Reza, Roman Polanski
Pääosissa: Jodie Foster, Kate Winslet, John C. Reilly
Valmistusmaa: Ranska, Saksa, Puola, Espanja
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 79 min

- Cute couple.
- Very.

 

 
11-vuotias Zachary (Elvis Polanski) lyö ikätoveriaan Ethania (Eliot Berger) sillä seurauksella, että Ethan saa hermovaurion ja menettää pari hammastaan. Zacharyn vanhemmat Nancy ja Alan Cowan (Kate Winslet ja Christoph Waltz) ovat tulleet Ethanin vanhempien Michael ja Penelope Longstreetin (John C. Reilly ja Jodie Foster) luo selvittelemään asiaa ja Cowanit ovat varsin ymmärtäväisiä ja suostuvat kustantamaan kaikki Ethanin lääkärikulut. Cowanien tehdessä lähtöä Michael kuitenkin pyytää heitä jäämään vielä kahville ja he suostuvat. Kahvittelu alkaa ihan hyvässä hengessä, mutta pian alkavat tunteet purkautua syystä ja toisesta ja kohta pariskunnat ovat kuvaannollisesti toistensa kurkuissa kiinni ihan kuin poikansa konsanaan...

Lauantaina tuli käytyä katsomassa Kinokellari-esityksenä Elämä ennen kaikkea, mutta Finnkinon varsinaisessa levityksessä olevien elokuvien viikon aloitin vasta eilen tämän elokuvan myötä ja tarkoituksena olisi nyt käydä torstaihin asti joka päivä katsomassa yksi elokuva, kun esitysviikko on kiinnostavia elokuvia pullollaan. Carnage tuli valittua sunnuntain elokuvaksi puhtaasti aikataulullisista syistä, sillä vaikka vähän vierastinkin sitä, että leffa alkoi jo kolmelta päivällä, niin sekin oli parempi vaihtoehto kuin mennä katsomaan se näin arkipäivänä, sillä työpäivien ja elokuvan välissä en olisi ehtinyt käydä kotona lainkaan, mistä en varsinkaan olisi pitänyt. Itse elokuva oli kuitenkin ihan kelpo kamaa ja Carnage kävikin ihan hyvin sunnuntaiviihteestä.

Elokuva tapahtuu käytännössä yhden asunnon, ja vähän porraskäytävänkin, sisällä, mikä olikin ollut syy siihen, miksi alun alkaen kiinnostuinkaan koko elokuvasta. Arvasin kyllä, että keskustelua käytäisiin aluksi oikein hyvässä hengessä, mutta silti se hieman yllätti, että kuinka mukavissa merkeissä sitä käytiinkään. Hiukan kyllä fiilistä latisti se Cowanien ensimmäinen poistumisyritys, kun nämä olivat jo rappukäytävässä, kun Michael pyysi heitä takaisin vielä juomaan kahvia. Ihan kuin kahvia olisi voitu tarjota Cowanien vielä ollessa asunnossa. Nyt siitä jäi hieman valju maku. Noin muuten elokuva oli kuitenkin ihan mainiota tavaraa, mistä oli kiittäminen elokuvan henkilöhahmoja. Ihan uteliaana seurasin sitä, kuinka pariskuntien tunteet tulisivat kuumenemaan pikku hiljaa ja mitä kaikkea siitä lopulta seuraisi. Myönnettävä on toki se, että trailerin nähneenä useampaankin kertaan sitä välillä odotteli vain tiettyjen kohtauksien tapahtumista. Pistin myöskin ilokseni merkille myös sen, että nahistelua ei käyty ainoastaan pariskuntien välillä, vaan tappeluparit vaihtelivat pitkin elokuvaa. Elokuva ei ollut kuitenkaan mikään kuoliaaksinaurattaja ja en muistakaan montaa kohtausta, jossa olisin edes kunnolla hymähtänyt, mutta elokuvan kepeys aiheutti sen, että pariskuntien lähinnä sanallista kohellusta oli ihan kiva seurata. Sellaista harmitonta viihdettä, joka sopikin hyvin iltapäiväleffaksi ja teatterista poistuessa jäikin ihan hyvä mieli. Lopputekstien aikana tehtiin paluu aivan alussa nähdylle leikkikentälle ja jos tajusin kohtauksen merkityksen oikein, aiheutti se pientä huvittuneisuutta kaiken nähdyn jälkeen.

Näyttelijät olivat taiten valittuja ja siten loistavia kukin, mutta ihmekös tuo, kun huippunäyttelijöitä ovat jokainen, mitä nyt John C. Reilly hieman vieraammaksi minulle on jäänytkin, mutta vain hieman. Jokaisella vanhemmalla on todellakin omanlainen luonteensa ja heitä näyttelevät näyttelijät onnistuivat tuomaan nämä kaikki luonteenpiirteet hyvin esille. Jodie Fosterin ja Kate Winsletin hahmot olivat molemmat omalla tavallaan neuroottisia, mutta siinä missä Fosterin Penelope oli lisäksi vähän snobi, oli Winsletin Nancyssa paljon epäaitoa, niin kuin Penelope hyvin esille toikin. John C. Reillyn esittämä Michael puolestaan oli hieman pehmon oloinen, josta ei kuitenkaan ääntä puuttunut, kun täytyi. Christoph Waltz puolestaan esitti työnarkomaania Alania, joka puhui jatkuvasti puhelimeen. Kaikki he tosiaan tekivät loisteliaat suoritukset, mutta vaikka pidinkin Winsletin ja Fosterin humalaisista esityksistä, niin ehkä koko elokuvan kohokohta oli se, kun Reillyn hahmo räjähti totaalisesti ja tämä oli puhtaasti Reillyn itsensä ansiota. Waltz oli tavalliseen tapaansa varsin vakuuttava hänkin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Artist