Alkuperäinen nimi: Tabu: A Story of the South Seas
Ohjaus: F. W. Murnau
Käsikirjoitus: F. W. Murnau
Pääosissa: Matahi, Anne Chevalier, Hitu
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1931
Kesto: 84 min

Kaukaisella trooppisella saarella eletään varsin huoletonta elämää ja siellä elävät myös toisistaan pitävät Matahi ja Reri (Matahi ja Anne Chevalier). Eräänä päivänä naapurisaarelta tulee vene, jolla matkustanut Hitu (Hitu) ilmoittaa, että heidän jumalilleen varattu neitsyt on kuollut ja he ovat tulleet hakemaan uutta neitsyttä, jollaiseksi on varattu Reri, minkä vuoksi Reristä tulee kielletty hedelmä. Reri suhtautuu uuteen tehtäväänsä vähintäänkin vastentahtoisesti, eikä Matahikaan aio alistua rakkautensa menettämiseen, vaan hän aikoo toimia, jotta saisi Rerin takaisin itselleen...

Tuli katsottua tämä jo perjantaina, mutta koska veli ei ollut jättänyt salasanallisen koneensa tunnuksia mulle lähtiessään töihin, niin en päässyt kirjoittamaan tätä ennen kuin nyt, kun pääsin vihdoin kotiin. Eilisillallekin olin varannut elokuvan itselleni, mutta kun en tätäkään ollut saanut kirjoitettua, niin jätin väliin ja katsoinkin sen sijaan illan lätkäpeliä sekä Simpsoneita. Mitä tulee sitten tähän elokuvaan, niin F. W. Murnautahan pidetään yhtenä mykkäkauden suurimmista ohjaajista, mutta itse en ollut ennen tätä nähnyt yhtäkään herran elokuvista, joten tämä sai sitten korkata Murnaun tuotantoont tutustumisen, mikä on sinänsä nurinkurista, sillä tämä elokuva oli Murnaun viimeinen elokuva. Itse elokuvastahan mulla ei ollut minkäänlaisia ennakkokäsitystä ja tulipahan jopa pienenä yllätyksenä sekin, että tämä oli mykkäelokuva. Ihan kelvollistahan kamaa Tabu - kiellettyä onnea oli, vaikka olisihan tämä voinut vielä parempikin olla.

Elokuva alkaa heimon nuorten ilakoidessa saaren lähteissä ja samalla tutustuvat sitten Reri ja Matahi toisiinsa ja kohtauksessa Matahi huvittelee myös toisen naisen kanssa, mikä vaikutti siltä, että elokuvasta tulisi jonkin sortin kolmiodraama, mutta näinhän ei lopulta tapahtunut, vaan pian tämän kohtauksen jälkeen selviää elokuvan todellinen luonne. Elokuvahan on jaettu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä osassa (Paradise) ollaan siellä saarella ja tämän aikana Reri sitten kuulee kohtalonsa ja valmistelut Rerin lähtemisestä jumalten neitsyeksi voi alkaa. Tässä osassa oli joitakin ihan kivoja jaksoja, kuten tanssijakso, mutta samalla minua harmitti syvästi Rerille varattu kohtalo. Yön tullen Reri vielä veneeseen, josta Matahi hänet hakee, mutta pettymyksekseni itse veneellä seikkailua ei näytetty, vaan siitä kerrotaan vasta puheissa jälkikäteen. Tästä alkaa sitten elokuvan toinen jakso Paradise Lost, jossa kyyhkyläiset samaan aikaan juhlistavat onneaan niin sanotun sivistyneistön parissa mutta sitten taas pelkäävät onnensa puolesta eli takaa-ajajiaan. Tämä toinen puoli olikin selvästi se parempi ja jännittävämpi puoli, joten sitä katselikin ihan mielellään.

Ei sillä, että ensimmäinen puolikaan olisi huono ollut, varsinkin kun elokuvan ollessa niin lyhyt (reilut 80 minuuttia), niin kumpikaan puoli ei varsinaisesti päässyt puuduttamaan. Siitä pidin, ettei tekstiruutuja sijoiteltu ihan jokaiseen väliin, vaan annettiin kuvien viedä tarinaa eteenpäin ja silloinkin, kun tekstiruutuja käytettiin, ne olivat usein lähtöisin jostain kirjeestä, joskaan ei aina. Koko elokuvaa sitten ryydittää ihan kiva instrumentaalimusiikki, mutta sitten yllätyksekseni mukaan on saatu pieniä kuoro-osuuksiakin (en tiennyt mykkäelokuvissa käytetyn kuoroja ).Loppu oli kaltaiselleni romantikkosielulle vähän surullinen.

Elokuvan näyttelijät olivat suurelta osin kuvauspaikkana toimineen saaren omia asukkaita ja siten heidän hahmojensa nimet, jos sellainen oli annettu, olikin usein sama kuin heidän oikea nimensä. Päänäyttelijäkaksikko ei mitenkään hirveämmin jäänyt mieleen olematta silti huonoja. Sen sijaan elokuvan parasta hahmoa esitti Rerin suojelijaksi nouseva vanha Hitu, jota olisi saanut puolestani näkyä vieläkin enemmän. Hänestä paistoi läp sellainen tietty vanhoillisuus, mikä sopi hänen hahmolleen todella hyvin.

Pisteitä: 3/5

PS. Dvd-julkaisun (Masters of Cineman julkaisu) mukana muuten tuli 80-sivuinen kansivihkonen, jonka läpikäymisestä en mene takuuseen, sillä iso osa sisällöstä on tämän elokuvan tarina siirrettyä proosamuotoon (ei siis käsikirjoitus), joten tiedä siitä sitten, jaksaako sitä käydä läpi. Oli siellä vähän muutakin kyllä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Uhrijuhla