Alkuperäinen nimi: Hugo
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus:
John Logan
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 126 min

- We could get into trouble.
- That's how you know it's an adventure.


 
1930-luvulla Pariisin rautatieasemalla asusteleva Hugo-poika (Asa Butterfield) on varastellut mekaanisia leluja omaa kojuaan asemalta pitäneeltä Georgesilta (Ben Kingsley) saadakseen osia mekaaniseen mieheen, jota hän oli yrittänyt kunnostaa kelloseppänä toimineen isänsä (Jude Law) kanssa ennen kuin tämä kuoli. Hugo jää viimein kiinni Georgesille, joka uhkaa ilmiantaa hänet asemavartijalle (Sacha Baron Cohen) ellei Hugo tyhjennä taskujaan. Varastamiensa osien lisäksi Hugo joutuu luovuttamaan Georgesille muistikirjan, joka saa Georgesin sekaisin, ja jota Hugo vaatii takaisin, mutta Georges ei suostu. Hugo seuraa Georgesia tämän kotiin, jonka nurkilla Hugo saa yhteyden Georgesin kummityttö Isabelleen (Chloë Grace Moretz), jota Hugo pyytää palauttamaan hänen muistikirjansa ja Isabelle suostuu yrittämään, sillä hän haistaa hommassa suuren seikkailun. Sellainen heitä odottaakin ja siinä sivussa tulevat palauttaneeksi erään elokuva-alan legendan kunnian...

Tiedättehän, kuinka trailerit pyrkivät kertomaan mainostamistaan elokuvista sen oleellisen ja joskus jopa liikaakin juonen kannalta tai mitä pahinta, liioittelemaan tarkoituksella elokuvan hyvyyttä? No, Hugoa ei näistä voi syyttää, sillä mikäli olisin tehnyt katsomispäätöksen puhtaasti trailerin perusteella, en olisi sitä mennyt katsomaan, sillä sen perusteella elokuva muistutti jotain seikkailullista lastenelokuvaa ja siinä se, enkä innostunut siitä yhtään. Myöhemmin muualta sitten kuulin elokuvan tekevän kunniaa vanhoille elokuville ja vieläpä minullekin tutulle Georges Mélièsille, joten olihan tämä nähtävä. Olin lisäksi luvannut itselleni, että en jaksa enää valittaa Porin Finnkinon verrattain heikommasta leffatilanteesta, mutta kyllä tämän elokuvan odotuttaminen noin kuukauden verran ensi-illan jälkeen tuntui vähän käsittämättömältä. No, se siitä. Lopulta kuitenkin kaikkien näiden "hankaluuksien" jälkeen pääsin minäkin tämän paljon ylistyksiä keränneen elokuvan näkemään, mutta ihan täysin Hugon tarina ei minua puoleensa vetänyt, vaikka selvästi positiivinen kokemus olikin.

En tiedä, olisiko minun pitänyt olla lapsekkaammalla mielellä liikkeellä, mutta minua ei Hugon ja Isabellen seikkaileminen hirveästi lämmittänyt, vaikka kyllähän sitä seurasi. Olihan siinä käänteitä suuntaan jos toiseenkin, mutta ei, en vain syttynyt kunnolla siihen seikkailuun siellä täällä. Kyllä minä myönnän, että Hugon tarina herätti tunteita, mutta oikeastaan vain silloin, kun kuvattiin Hugoa surullisimmaan, jolloin ne kohtaukset olivat hyvinkin koskettavia. OIkeastaan yksi syy, miksi en tainnut lämmetä Hugon vaiheille, löytyi tästä asemavartijasta koirineen, jotka oli kuin suoraan napattu jostain lapsille suunnattujen piirrettyjen pahishahmoista. Hugon paetessa kerta toisensa jälkeen asemavartijalta tiesi kuitenkin koko ajan, että Hugo selviäisi ehjin nahoin käytännössä jokaisesta takaa-ajosta tavalla tai toisella. Lisäksi asemavartijan omat mielenliikkeet kiinnostivat kaikkein vähiten.  Myöskään kunnon seikkailufiilikseen en päässyt  näissäHugon ja Isabellen yhteisissä aika lapsekkaissa seikkailuosuuksissa, vaikka kuinka yritettiin saada tunteitakin aikaan. Tosin kiinnostavana yksityiskohtana elokuvan kuvaama junaonnettomuus on osin tapahtunut oikeastikin, tosin ei kyseisellä aikakaudella, vaan vuonna 1895.

Elokuvan pelastaa kuitenkin Georges Mélièsin hahmo. Melkein kaikki elokuvan tapahtumat liittyvät jollain tapaa Mélièsiin, mutta silloin kun häntä käsiteltiin ihan konkreettisesti, elokuva oli minusta valloittavimmillaan ja hienoimmillaan. Alussa kun vain katsoja tiesi, että kojunpitäjä asemalla on itse Méliès, niin elokuva ei vienyt mukanaan, mutta sitten kun asia selvisi Hugolle ja Isabellelle, elokuva pääsi enemmän oikeuksiinsa ja sen jälkeen kaikki vähänkään Mélièsistä erkanevat jutut (kuten takaa-ajot rautatieasemalla) tuntuivat vähän latistavan menoa. Mélièsin osuuden mielenkiintoa lisäsi se seikka, että suurin osa hänen itsensä vaiheista oli täyttä totta eli vaikka en tiedäkään, luultiinko hänen kuolleen ensimmäisessä maailmansodassa, niin hän kuitenkin tosiaan piti omaa puotia Pariisin rautatieasemalla ennen kuin hänet löydettiin uudelleen. Mélièsiä käsiteltiin kaiken lisäksi hyvin kunnioittavasti muun muassa tuoden elokuvaan paljon mélièsmäisiä illuusioita ja mielestäni nämä kunnianosoitukset (siltä osin kuin edes tunnistin kaikkia) olivat vain ja ainoastaan ihastuttavia ja tekivät elokuvasta paljon paremman kuin se muuten olisi saattanut olla. Lisäksi kun nähtiin vieläpä pätkiä Mélièsin elokuvista, niin mikäs sen mukavampaa. Noin Mélièsin käsittelyn ulkopuolella kaikki elokuvia yleisestikin käsittelevät jaksot olivat kiinnostavia.

Elokuva on visuaalisesti aika upea, josta antaa esimakua jo elokuvan ensimmäinen kohtaus, jossa kamera lähenee jatkuvasti rautatieasemaa mennen lopulta sinne sisälle asti. Muutenkin visuaalisuus loistaa monissa paikoissa ja esimerkiksi nämä rautatieaseman huoltotunnelit, vai mitä ne olivat, olivat hätkähdyttävän hienoja paikkoja kaikkine kellotauluineen ja niiden suurelle yleisölle näkymättömine osineen. 3D-kuvaus oli näiden hetkien oiva apukeino, mutta ihan kaikilta osin ei sekään onnistunut, sillä varsinkin näissä takaa-ajoissa oli päähenkilöiden ulkopuolella sellaista epäterävyyttä, mikä on aika tyypillistä 3D-elokuville nopeissa kohtauksissa.

Lapsinäyttelijöistä kumpikaan ei oikein tehnyt kunnon vaikutusta, vaikka molemmat olivat ihan hyviä, mutta Isabellea näytellyt Chloë Grace Moretz oli ehkä kaksikosta se parempi. Asa Butterfieldillä ei kovin montaa ilmettä ollut ja silloinkin, kun hänen roolihahmonsa kosketti, niin enemmän tekemistä oli kuvauksella ja musiikilla kuin Butterfieldissä itsessään. Ehkä Moretz vain yleisesti oli kaksikosta se positiivisempi tapaus, miksi hän viehätti niin paljon, mene ja tiedä. Vaikka molemmat tekivätkin ihan kivaa työtä, niin taitavat molemmat hukkua lapsinäyttelijöiden suureen massaan. Aikuiset näyttelijät tekivätkin sitten jo hienompaa työtä, vaikka en pitänytkään Sacha Baron Cohenin esittämästä asemavartijasta... tai no, jos Cohenin tarkoituksena oli esittää ärsyttävää heppua, niin siinä hän onnistui. Kuitenkin Ben Kingsley oli mahtava Georges Mélièsinä niin, että hän todella vaikutti aidosti katkeroituneelta vanhukselta ja taisipa olla samaa näköäkin oikean Mélièsin kanssa. Myös Helen McCrory tekee hienon työn Mélièsin vaimona. Mukana menossa: Christopher Lee ja Jude Law.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Mun on nyt pakko muuten hommata se Georges Mélièsin kaikki säilyneet elokuvat sisältävä dvd-boksi (Georges Melies: First Wizard of Cinema), kun sillä julkaisulla (Landmarks of Early Films 2), minkä itse omistan, on vain noin kolmasosa niistä kaikista.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Säilöttyjä unelmia