Alkuperäinen nimi: A Streetcar Named Desire
Ohjaus: Elia Kazan
Käsikirjoitus: Tennessee Williams
Pääosissa: Vivie Leigh, Marlon Brando, Kim Hunter
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1951

- I don't want realism. I want magic! Yes, yes, magic. I try to give that to people. I do misrepresent things. I don't tell truths. I tell what ought to be truth

Blanche DuBois (Vivie Leigh) saapuu sisarensa Stellan (Kim Hunter) luo New Orleansiin. Heidän sukukartanonsa on menetetty, joten Blanchella ei ole muuta paikkaa mihin mennä Siskonsa luona Blanche tutustuu tämän aviomieheen Stanleyyn (Marlon Brando), joka nopeasti paljastuu väkivaltaiseksi. Blanche toi mukanaan matkalaukullisen arvokkailta näyttäviä vaatteita, joihin Stanley kiinnittää huomiota, sillä hänestä tuntuu, ettei Blanche ole kertonut kaikkea, mutta jos näin on, mikä on tarina Blanchen takana?

Viettelysten vaunu kuuluu niihin elokuviin, joita en olisi luultavasti koskaan hommannut ilman tätä Project 1001 -projektia. En ole ihan varma, mistä näin suuret ennakkoluuloni tätä elokuvaa kohtaa juontuvat, mutta veikkaisin syynä olevan elokuvan nimen, joka antoi tällaiselle jännityksen ja kauhun ystävälle mielikuvan jostain imelästä rakkausdraamasta, jossa tosin huristeltaisiin jollain 50-luvun jenkkikärryllä. No, ennakkokäsitys elokuvasta petti aikalailla täysin, mutta eipä tämä silti tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta.

Blanche on elokuvan selkeä keskushahmo, mutta silti elokuva on minusta parhaimmillaan kuvatessaan Stellan ja Stanleyn suhdetta. Näiden kahden välillä oli sellaista jännitettä, joka kyllä piti otteessaan, sillä näissä kohtauksissa elokuva sai todella vihaamaan Stanleyä ja kerta toisensa jälkeen toivoin Stellan lopulta hylkäävän Stanleyn. Paras yksittäinen kohtaus olikin, kun Stanley huutaa pihalla Stellaa. Sitten kun elokuva kuvasi Blanchen vaiheita, oli hänen seuranaan sitten Stanley, Stella tai Mitch (Karl Malden), niin elokuva muuttui tylsemmäksi. Blanchen tarina ei vain jaksanut samalla tavalla vetää mukaansa kuin Stanleyn ja Stellan elämän kuvaaminen, vaikka esimerkiksi Mitchin ja Blanchen viimeinen kohtaus olikin ihan jännä. Niinpä elokuvan kääntyessä loppupuolelle elokuva menettää selvästi mielenkiintoaan, kun Blanchen mielen järkkyminen nousee pääosaan, eikä loppukaan Blanchen osalta juuri miellyttänyt, mutta Stellan ja Stanleyn suhteen osalta kyllä.

Parasta elokuvassa oli ehdottomasti Marlon Brandon esittämä Stanley. Hän ei ollut vain hyvännäköinen, vaan hän oli myös pelottavan uskottava väkivaltaisena Stanleyna  ja siten hänen ansiostaan elokuva oli näinkin hyvä kuin oli. Kim Hunterin Vivie Leighin näytteleminen toikin varsinkin elokuvan alussa sitten enemmän mieleen teatterinäyttelemisen, mutta elokuvan edetessä (jälleen kerran) tähänkin näyttelemistyyliin tottui nopeasti, eikä sitä pian enää huomannutkaan.

Pisteitä: 2,5/5