Movie Mondayn neljännen haasteen aiheena on Itkupilli eli itkemiset elokuvien aikana tai sen jälkeen. Itsehän en hirveästi katsele sellaisia elokuvia, jotka saisivat kyyneleet poskille, mutta aina joskus niitäkin toki tulee siinä missä muitakin elokuvantekijöiden haluamia tunteita elokuvan aikana. Siitä huolimatta minun on hyvin vaikeaa muistaa elokuvia, jotka olisivat saaneet minut liikuttumaan ja surulliseksi siinä määrin, että kyyneleet olisivat valuneet, jos nyt unohdetaan nämä 30 Days of Movies -haasteissa mainitut elokuvat ja nehän unohdetaan ihan vain siitä syystä, että itsensä toistaminen on tylsää. Yhden elokuvan muistan kyllä, jossa olin niin liikuttunut, että olen melko varma, että silloin kyynelkanavat aukesivat, vaikka täysin varma en asiasta olekaan. Kyse on Taru Sormusten Herran viimeisestä osasta Kuninkaan paluu.

En myönnä kuuluvani TSH:n suurimpiin faneihin, mutta luin kunkin osan ennen niiden elokuvaversioiden tulemista teattereihin, joskin Kuninkaan paluun taisin lukea tyyliin heti toisen osan jälkeen, mutta en ole tästä kuitenkaan ihan varma. Elokuvat tuli katsottua hyvin lähellä ensi-iltojaan, mutta vaikka myöhemmin ensimmäisen osan tulinkin hankkineeksi oikein Collector's Editionina (yritän päästä noista kirjatuista eroon), niin eivät nämä elokuvat kirjasta nyt puhumattakaan mitään suurta faniutta ole saanut aikaan. Tästä huolimatta muistan tosiaan liikuttuneeni kyyneliin asti, kun istuin leffateatterissa ja Kuninkaan paluu läheni loppuaan ja tuli kohtaus, jossa hobiteille osoitetaan kunniaa oikein viimeisen päälle. Tämä oli vain niin loistava päätös näiden(kin) neljän hobitin matkalle, että en mahtanut itselleni mitään ja rehellisesti sanottuna pelkään vähän katsoa tätä toistamiseen, jos se fiilis olisi sieltä johonkin kadonnut. Toisaalta sitten kohtaus oli niin täynnä tunnelmaa, jos siis muistan oikein, että en yhtään pidä mahdottomana, että liikuttuisin jälleen kerran oikein perin pohjin. Edes elokuvan loppu ei saanut samanlaista fiilistä aikaan.