torstai, 26. heinäkuu 2012

Blogin osoite on muuttunut

Hei.

Kuten olette saattaneet huomata, niin tänne ei ole uusia arvosteluja tullut miesmuistiin ja edellinenkin tänne kirjoitettu arvostelu jäi tyngäksi. Tämä johtui puhtaasti Vuodatus.netin kaatumisesta, mikä aiheutti viikkojen huoltotauon. Näin ollen uusia kommentteja tai kirjoituksia ei ole voinut lisätä, joten tiedotus tämän blogin kautta on ollut mahdotonta ja näin jälkikäteen selvisi sekin, että Vuodatus.netissä olevat kuvatkin katosivat lopullisesti(?) bittiavaruuteen.

Mutta ei hätää. Jo viime vuoden puolella aloin hiljakseen rakentaa uutta blogia (samalla nimellä) Bloggerin puolelle eli tämä Vuodatuksen huoltotauko ei ollut muuton syy, mutta kieltämättä nopeutti sitä ja jouduinkin julkaisemaan tuon uuden blogin hieman keskeneräisenä ja itse asiassa juuri tänään sain yhden keskeneräisen asian hoidettua loppuun eli Kokoelmassa-välilehden linkit kuntoon. Tekemistä sielläkin puolella vielä riittää, mutta siitä huolimatta arvosteluja sinne tulee tasaiseen tahtiin ja joitakin täällä julkaisemattomia arvosteluja löytyy jo Bloggerin puolelta, joten tervetuloa! Uusi osoite on:

tiistai, 10. heinäkuu 2012

Project 1001, osa 220/1001: La souriante Madame Beudet

Alkuperäinen nimi: La souriante Madame Beudet
Ohjaus: Germaine Dulac
Käsikirjoitus: Germaine Dulac, André Obey

Pääosissa: Germaine Dulac, Alexandre Arquillière, Jean d'Yd
Valmistusmaa: Ranska
Ilmestymisvuosi: 1922
Kesto: 54 min
 
Rouva Beudet (Germaine Dulac) on avioliitossa herra Beudetin (Alexander Arquillière)  kanssa. Miehellä on tapana leikkiä aseellaan varsinkin vieraiden nähden itsemurhaparodiaa, mutta mitään ei koskaan tapahdu, sillä ase ei ole ladattu. Rouva Beudet puolestaan on kauan sitten saanut tarpeekseen moisista leikeistä, eikä hän muutenkaan ole kovin tyytyväinen avioliittoonsa, vaan hän suhtautuu mieheensä suorastaan vihamielisesti. Lopulta rouva Beudet saa tarpeekseen ja keksiikin ovelan juonen päästäkseen miehestään eroon, mutta toteutuuko suunnitelma sittenkään ihan niin kuin rouva Beudet toivoo...

La souriante Madame Beudet oli toinen kahdesta Sodankylässä tänä vuonna katsomistani mykkäelokuvista. Tai no, oikeastaan toinen kolmesta, sillä lyhyytensä vuoksi tämän jälkeen nähtiin vielä samaan esitysaikaan kuuluva Vain tunnit, mutta tämä oli selkeästi se ns. pääelokuva. Kuten tapoihin kuuluu, myös tähän elokuvaan kuului livesäestys ja tällä kertaa musiikista vastasi hollantilainen mykkäelokuvamusiikin säveltäjä Maud Nelissen, joka soitti muutaman muun soittajan kanssa. Tämä elokuva ei ollut minulle etukäteen mitenkään tuttu, joten suhteellisen avoimin mielin pääsin elokuvaa katsomaan, mutta La souriante Madame Beudet, jolla ei taida olla suomenkielistä nimeä lainkaan, ei onnistunut minua kovin hyvin viihdyttämään.

tiistai, 3. heinäkuu 2012

Tytöt

Alkuperäinen nimi: Les Girls
Ohjaus: George Cukor
Käsikirjoitus: John Patrick

Pääosissa: Gene Kelly, Mitzi Gaynor, Kay Kendall
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 114 min

Would you like a glass of water?
Why, do you want to soak your feet?

 
Aikoinaan hyvin menestyneen ja tanssija Barry Nicholsin (Gene Kelly) johtaman pariisilaisen Les Girls -tanssiryhmän jäsenten tiet ovat kaikonneet. Vuosia myöhemmin yksi ryhmän jäsenistä, Sybil Wren (Kay Kendall) kirjoittaa ryhmän loppuajoista muistelmansa, jossa väitetään toisen ryhmän jäsenen, Angèle Ducrosin (Taina Elg) yrittäneen itsemurhaa. Angèle suivaantuu väitteistä ja haastaa Sybilin oikeuteen. Niinpä Sybilin täytyy alkaa kerrata hänen, Angèlen sekä ryhmän kolmannen jäsenen Joanne "Joy" Hendersonin (Mitzi Gaynor) yhteisistä hetkistä, mutta mikä lieneekään totuus, sillä myös Angèle ja Barry pääsevät kertomaan oman versionsa samoista ajoista ja kaikki ne poikkeavat jossain määrin toisistaan?

En tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla, mutta syystä tai toisesta halusin kovastikin nähdä tämän. Ehkä luulin elokuvaa alun perin nimensä perusteella ranskalaiseksi, mikä jostain syystä näkyi sitten siinä, että halusin nähdä tämän, enkä ole varma, että miksi, sillä en minä heikkona ranskalaisiin elokuviin ole. Toisaalta senkin jälkeen, kun tajusin kyseessä olevan amerikkalainen elokuva, katsomishalut eivät vähentyneet lainkaan. Elokuva esitettiin kahdesti, mutta ensimmäistä, torstain esitystä en "ehtinyt" katsomaan, mutta lauantain esityksen kyllä ja hyvä niin, sillä näin pääsin kuin varkain katsomaan edes yhden elokuvan myös päävieras Taina Elgiltä, jonka mukana olemista en tiennyt silloin, kun katselupäätös syntyi (myöhemmin mutta ennen esitystä kuitenkin tämäkin selvisi minulle). Noh... Les Girls ei ollut ihan niin mukaansatempaavaa viihdettä kuin olin vähän ounastellut, mutta kuitenkin ihan pikkuhauska musikaalikomedia.

Elokuvan oikeussali toimi ikään kuin tekosyynä sille, että elokuvassa voitaisiin kuulla kolme eri versiota tapahtumista, mutta oikeastaan ei ollut edes kunnolla väliä, miten oikeudenkäynti päättyisi. Aluksi kuvittelin, että jokaisen todistajan - eli Sybilin, Angèlen ja Barryn - tarinat olisivat identtiset muuten, mutta näkökulmaa vain olisi vaihdettu niin, että versiosta toiseen siirryttäessä katsoja saisi aina vähän lisävalaistusta tapauksesta, mutta ei. Noh, ottaen huomioon elokuvan pituuden tämä oli ehkä ihan ymmärrettävää, sillä niin paljon hahmot keskenään viettivätkin aikaa, ettei perustarina hirveästi muuttuisi. Sen sijaan eri tarinat sisälsivät paljon oletuksia silloin, kun todistusvuorossa ei ollut itse nähnyt kaikkea, mutta myös suoranaisia valheita erinäisistä tapahtumista. Tämä oli sinänsä vähän ikävää, sillä nyt jäi oikeuden päätöksestä riippumatta lähinnä katsojan itsensä arvioitavaksi, jos sillä siis halusi päätään vaivata, että mikä tarinoista oli totta ja jotenkin tuli sellainen tunne, että tekijät ovat halunneet kansan uskovan nimenomaan elokuvan päämieshahmoa eli Barrya; minä ainakin uskoin juuri hänen tarinaansa.

Tästä pienestä harmituksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin kokonaisuutena ihan hauska ja kevyt tapaus. Sellaista perushömppää, jonka helposti jaksoi katsoa ja kunhan aikaa kuluisi tarpeeksi kauan, niin mitä jottei jossakin vaiheessa uudestaankin. Perushömppyys tarkoitti sitten myös sitä, että vaikka elokuvan rakenne poikkesikin kovasti useimmista muista vastaavista, niin silti tarinassa oli paljon tutunoloista. Vaikka tämä olikin osin myös musikaali, niin laulua elokuvassa nähtiin verrattain vähän ja ehdottomasti vähemmän kuin luulin, ja niistäkin suurin osa kuultiin lavalla, sillä lavan ulkopuolella taidettiin lauleskella vain pariin otteeseen. Tanssinumerot olivat kyllä hyviä ainakin silloin, kun hahmot keskittyivät nimenomaan siihen tanssimispuoleen.

Tytöt oli Gene Kellyn viimeinen MGM-musikaali ja nyt jopa vähän hämmästyneenä huomasin, että elokuva oli myös ensimmäinen elokuva, jonka Kellyltä olen nähnyt (joo, en ole katsonut edes Laulavia sadepisaroita vielä). Hyvä ja valovoimainen esiintyjä hän kuitenkin oli ja tanssiakin osasi, joten en ihmettele lainkaan hänen suosiotaan. Elokuvan tyttöjä näytelleet Taina Elg, Kay Kendall ja Mitzi Gaynor olivat kaikki kanssa ihan hyviä ja en voi kieltää: vähän ihaniakin. Tasavertaisilta kolmikko tuntui, eikä yksikään heistä noussut oikeastaan toista paremmin esille, vaikka hahmojen luonteista eroja olikin, joten heidän tekemisiään oli varsin kiva katsella.

Pisteitä: 3/5

PS. Vuodatus.netin kuvapalvelu on vieläkin jumissa, joten siksi blogissa ei näy tällä hetkellä kuvia.

Seuraavana arvosteluvuorossa: La souriante Madame Beudet

maanantai, 2. heinäkuu 2012

Pieni suuri seikkailu

Alkuperäinen nimi: Innerspace
Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: Jeffrey Boam, Chip Proser

Pääosissa: Dennis Quaid, Martin Short, Meg Ryan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 120 min

- Uh, good news Jack! I think we can rule out demonic possession right off the bat.
- But, the little voice from inside was talking to me.
- See, that proves it: demons talk through you - not to you.

 
Armeijan leivissä toimiva luutnantti Tuck Pendleton (Dennis Quaid) aiheuttaa humalapäissään kohtauksen ansioituneiden lentäjien juhlatilaisuudessa ja hänet potkitaan pihalle ja tapauksen johdosta Tuckin tyttöystävä Lydia (Meg Ryan) jättää Tuckin. Hänen toimintakykyynsä eivät ihan kaikki luota, mutta silti hänet valitaan salaiseen hankkeeseen, jossa on tarkoitus pienentää ihminen avaruuskapselia muistuttavassa aluksessa ja siirtää jänikseen, jotta tiedemiehet saisivat lisätietoja jäniksen elimistön toiminnasta. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä rahanahneet rikolliset asemyyjät murtautuvat laboratorioon juuri, kun Tuck on pienennetty ja koetta valvova tutkija Ozzie Wheeler (John Hora) pakenee pienennetyn Tuckin sisältävän ruiskun kanssa, mutta saa peräänsä aseproteesikädellä varustetun Igoen (Vernon Wells). Wheeler hätääntyy ja ostoskeskuksessa sitten hätäratkaisuna pistää ruiskun sisällä kaupan myyjänä toimivan Jack Putterin (Martin Short) sisälle ja pian Tuck ja Jack joutuvat yhdessä toimimaan estääkseen rikollisten juonet...

Sodankylän lauantaipäivä starttasi tällä elokuvalla, sillä vaikka en onnistunutkaan täyttämään koko aikataulusuunnitelmaa Joe Danten elokuvilla, niin nyt tällä esityspaikalla oli tarjolla Mestariluokkaa, joita olin katsonut jo pari kappaletta, Miss Farkku-Suomea, jonka nimi ei herättänyt mielenkiintoa sekä elokuva Béla Tarrilta, jolta olin myöhemmin samana iltana menossa katsomaan toisen elokuvan, joten tämä esityspaikka sopi oikein hyvin käyttää Dantelle, joka kuitenkin lukeutui allekirjoittaneella festivaalin kiinnostavimpien (lue = minulle tunnetuimpien) vieraiden joukkoon. Tiesin kyllä Danten Gremlinsien perusteella ihan hyväksi ohjaajaksi, mutta minulle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon tästä elokuvasta pidinkään. Pieni suuri seikkailu nimittäin oli näistä monista festivaaleilla nähdyistä neljän tähden elokuvista ainoa, jonka kohdalla harkitsin jossain vaiheessa jopa korkeampaa pistemäärää.

Vaikka elokuvan suomen- ja englanninkielisten nimien perusteella pystyikin päättelemään jo jotain, niin kunnolla kuulin elokuvan aiheen vasta esitystä edeltäneessä esittelyssä ja myönnettävä on, että olin hieman pettynyt, kun kuulin elokuvan sisältävän enemmän komediaa kuin scifiä, sillä aiheesta olisi saanut kiehtovan scifiseikkailun. Nopeasti pettymys vaihtui suureksi iloksi, sillä huomasin todellakin viihtyväni tämän elokuvan parissa, sillä elokuvan huumori oli kuin olikin todella hauskaa, eikä elokuvaan hirveästi suvantovaiheita mahtunut (ihan vähän kuitenkin). Tähän auttoi eittämättä tarinan totaalinen älyvapaus, sillä eipä siinä hirveästi järkeä ollut, mistä hyvänä esimerkkinä kävi vaikkpa tämä aseilla varustetulla proteesikädellä varustettu Igoe. Elokuva sisälsi pieneksi yllätyksekseni vähemmän seikkailua itse Jackin kehon sisällä kuin etukäteen kuvittelin, mutta mitäpä siitä, kun kehon ulkopuoliset tapahtumatkin naurattivat kovasti, sillä elokuvassa oli monia hulvattomia käänteitä, joita ei tosiaankaan voinut etukäteen arvata. Eniten minua kuitenkin hauskuutti Tuckin ja Jackin yhteiset hetket, joita sattuneista syistä riittikin aika paljon. Tuckin seikkailut Jackin sisällä sisälsivät niin ikään monia absurdeja tapahtumia, vaikka Jackin sisäinen maailma menikin visuaaliselta ilmeeltään melkein campin puolelle. Viitaten humalakohtaukseen, niin kaikenlaisia lisävarusteita siinä pienennyskapselissa olikin! Kuin kaiken kruunuksi elokuva päättyi melko hulvattomalla tavalla viitaten mahdolliseen jatko-osaan, jota ei koskaan tullut, vaikka suunnitteilla se taisikin olla.

Yksi elokuvan suoloista oli sen hahmot, jotka olivat todella pöhköjä, mutta juuri siksi niin hauskoja. Varsinkin elokuvan pahikset olivat mieleeni eli heidän näyttelijänsä tekivät verratonta työtä. Vernon Wells Igoena oli varsinkin todella hauska, mutta myös muita pääpahiksia tohtori Margaret Cankeria ja Victor Scrimshawia näytelleet Fiona Lewis ja Kevin McCarthy tekivät kanssa hyvät suoritukset. Ei sillä, elokuvan päätähti Dennis Quaid oli kyllä elementissään tässä virkaheiton lentäjän roolissaan ja hän sai aikaan monituiset naurut. Eipä Martin Shortissa tai Meg Ryanissakaan kauheasti mitään vikaa ollut, mutta ihan näiden muiden tasolle he eivät nousseet, vaikka Short ajoittain loistava olikin. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver) ja Dick Miller (Gremlins; Danten luottosivuosanäyttelijä).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tytöt

sunnuntai, 1. heinäkuu 2012

Härmä

Alkuperäinen nimi: Härmä
Ohjaus: JP Siili
Käsikirjoitus: JP Siili

Pääosissa: Lauri Tilkanen, Mikko Leppilampi, Pamela Tola
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 128 min

- Son syytä tajuta, että Välitaloa ei jaeta ikään.
- Isä antoo Välitalon mulle.

 

 
1800-luvulla Pohjanmaan Härmässä on tapana, että perheen vanhin poika perii maan. Välitalon esikoinen Esko (Mikko Leppilampi) on kuitenkin väkivaltainen puukkojunkkari, kuten moni tuon ajan Härmässä, sekä yleisestikin ottaen rettelöitsijä, kun taas Eskon pikkuveli Matti (Lauri Tilkanen) on rauhallisempi ja rehellisempi. Matti on myös kihloissa naapurintilan tyttären Ainon (Pamela Tola) kanssa, mutta salaa, sillä he epäilevät, ettei Ainon isä Sakari (Taneli Mäkelä) pitäisi Mattia soveliaana vävynä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Välitalon isäntä Antti (Esko Salminen) päättääkin ohittaa perinnönjaossa Eskon ja antaa tilan Matille, sillä sen jälkeen Sakari onkin hyväksyvämmällä kannalla Matin suhteen. Esko ei sulata kuitenkaan päätöstä, vaan tappaa isänsä, ja estää testamentin muutoksen toimeenpanon ja julistautuu Välitalon isännäksi. Matti kuitenkin tietää, että Esko on saanut isännyyden epärehellisin keinoin ja hän päättää tehdä kaikkensa, että oikeus tapahtuisi...

Viime vuonna kotimaisia elokuvia tuli katsottua Sodankylässä peräti viisi, mutta tänä vuonna ne eivät tahtoneet mahtua ohjelmistoon sitten millään. Yksi kotimainen elokuva oli kuitenkin pakko nähdä ja pitkään arvoinkin tämän ja Anssi Mänttärin Saunavieraan väliltä, mutta päädyin lopulta Härmään, sillä teatterikierroksella pidin elokuvaa semikiinnostavana eli olin jatkuvasti kahden vaiheilla, jaksanko mennä elokuvaa katsomaan, ja kun en lopulta jaksanutkaan, niin kävinkin katsomassa elokuvan Sodankylässä. Elokuva oli näyttänyt trailerin perusteella kunnianhimoiselta, mutta samalla ehkä vähän puolivillaiselta ja kun Härmä Isossa Teltassa päättyi, huomasin olleeni etiäisieni kohtuullisen oikeassa.

Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista Härmässä (tai yleisemmin Pohjanmaalla) ihan oikeasti on ollut puukkojunkkarien kultakaudella, mutta ainakin minulle tuli elokuvaa katsellessa sellainen tunne, että tämä elokuva yritti näyttää jokseenkin totuudenmukaisen kuvan, vaikkakin kaikista tappeluista huolimatta hiukan romantisoidun näkemyksen, eikä minun ollut ainakaan vaikea kuvitella, että suurin piirtein tällaista se elo on silloin joskus ollut. Tämä seikka ei tehnyt valitettavasti tarinasta kovinkaan vahvaa, sillä vaikka tarina olikin ihan seurattava, se ei iskenyt kupoliin oikein millään tavalla. Asiaa ei auttanut sekään, että alusta asti oli selvillä, millä lailla elokuva tultaisiin päättämään, joten jännite puuttui elokuvasta kokonaan. Nämä (kaikki) erinäiset vaiheet ennen loppuvaiheessa eivät kuitenkaan vieneet mukanaan, sillä pientä sillisalaatin makua olikin, vaikka sinänsä melko johdonmukaisesti edettiinkin, mutta yhden illan viihteestä Härmä ihan tyydyttävästi meni.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi ollut visuaalisesti komeaa katseltavaa, sillä sitä se totisesti oli. Lavastus ja näyttelijöiden vaatteet veivät kyllä sinne puukkojunkkarien aikakaudelle ja olikin iso syy siinä, että viihdyin elokuvan parissa edes tämän verran. Tyylillisesti elokuva edusti niin lähelle vakavasti otettavia westernejä kuin Suomessa on mahdollista tehdä paikallisiin ympyröihin, mikä sai minut melkein lisäämään yhdeksi kategoriaksi westernin. Niin ja se paljon puhuttu värisäädetty vihreä nurmi? Tykkäsin. Eihän se nyt niin aidolta näyttänyt, mutta kyllä sitä oli vain kiva katsella puukkojunkkarien taivaltaessa niissä. Minusta siis varsin onnistunut ratkaisu.

Näyttelijöissä ei ole pahemmin haukuttavaa, mitä nyt Pamela Tola ei ihan parhaalla tavalla iskenyt, mutta ehkä se johtui vain hänen roolihahmostaan, joka tuntui välillä ärsyttävän kovastikin ollen niin vietävissä, vaikka toki sekin kuului tuohon aikaan. Lauri Tilkanen oli hyvä suoraselkäisenä Välitalon poikana, vaikka - anteeksi jos nyt kiroilen - näyttikin kaukaa kuvatessa hieman Jasper Pääkköseltä. Ei hän mitenkään erinomaista suoritusta tehnyt, vaan sellaisen perusvarman, kuten useimmat muutkin elokuvan näyttelijöistä aina Esko Salmisesta ja Taneli Mäkelästä lähtien; Salmista olisi saanut näkyä enemmän. Parhaimman roolityön teki kuitenkin Mikko Leppilampi, josta on kehkeytymässä loistava pahojen poikien näyttelijä ja tässäkin elokuvassa oli todella edukseen, vaikka parran taakse kätkeytyikin. Aku Hirviniemi oli yllättävänkin siedettävä tässä vakavassa roolissa. Mukana menossa: Eero Milonoff, Kari Hietalahti ja Pirkka-Pekka Petelius.

Pisteitä: 3/5

PS. Tämän elokuvan jälkeen perjantain ohjelmistooni kuului vielä Joe Danten Kinopaniikki, mutta koska epäonnistuneen kahvitankkauksen seurauksena nuokuin puolet elokuvasta, en kykene sitä arvostelemaan. Pahoittelut tästä!

PS2. Tällä hetkellä Vuodatus.netissä ei näy kuvat, mutta niiden pitäisi kai palailla jossain vaiheessa. Pahoittelen häiriötä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pieni suuri seikkailu