Alkuperäinen nimi: Chronicle
Ohjaus: Josh Trank
Käsikirjoitus: Max Landis
Pääosissa: Dane DeHaan, Alex Russell, Michael B. Jordan
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2012
Kesto: 84 min

- They can't stop us, it's not too late for us to go.
- It is too late. I'm done! It's over... god, you treated me like shit! You left me alone!


 
Andrew (Dane DeHaan) on yksinäinen teini, jonka äiti (Bo Petersen) on vakavasti sairas, ja jota hänen isänsä (Michael Kelly) pahoinpitelee. Oikeastaan hänen ainoa ystävänsä on hänen serkkunsa Matt (Alex Russell), joka hänkään ei aina kestä Andrew'ta. Andrew on keksinyt alkaa kuvata elämäänsä ja niinpä hän kulkee aina kamera mukanaan. Eräänä päivänä Matt saa houkuteltua Andrew'n kanssaan bileisiin hylättyyn latoon, johon Andrew tietenkin tulee kameransa kanssa. Yön pimeydessä sitten Mattin ja hänen kaverinsa, koulun oppilaskunnan puheenjohtajaksikin pyrkivä Steve (Michael B. Jordan) pyytävät Andrew'ta metsään kameransa kanssa kuvaamaan outoa kuoppaa. Kuoppa johtaa pimeään tunneliin ja sieltä kantautuu omituisia pamahduksia, mutta pojat lähtevät silti tutkimaan tunnelia. Sen perällä on valoa sykkivä seinä, jota he koskettavat ja kun he tokenevat kokemuksestaan, he huomaavat omaavansa yliluonnollisia kykyjä, mutta mitä he niillä tekevätkään?

Tiesin äärimmäisen vähän tästä elokuvasta etukäteen, sillä en muistaakseni ollut nähnyt elokuvan traileria, enkä nyt paljon mitään muutakaan. Katsomispäätöksen sai ennemminkin aikaan yksittäiset sivulauseet ja otsikot eri medioissa (kokonaisia artikkeleita en lukenut), minkä vuoksi sitten kiinnostus heräsi. Tiesin elokuvassa olevan kolme kaverusta, jotka saavat yllättäen supervoimia ja kun siihen lisätään ne näkemäni positiivissävytteiset kommentit, niin ajattelin kokeilla onneani elokuvan kanssa, varsinkin kun kyseessä ei ollut Marvelin supersankarileffa. Chronicle olikin ihan hyvä tapaus ja muutenkin ihan piristävä poikkeus muuten omaan makuuni turhan kaavamaiselta vaikuttavaan supersankarigenreen.

Jos nyt totta puhutaan, niin eihän tätä elokuvaa varsinaiseksi supersankarileffaksi voi kutsua. Kolmikko sai haltuunsa supervoimia, mutta sen sijaan, että olisivat tehneet niillä mitään sankarillista, he käyttäytyivät ihan niin kuin heidän ikäisten kuuluukin vähän käyttäytyä eli rupesivat perseilemään. Tämä tarkoittaa voimien alkutreenauksen jälkeen lukuisia käytännön piloja pahaa-aavistamattomia kansalaisia kohtaan vähän siellä täällä sekä myöskin yleistä hauskanpitoa esimerkiksi lentämisen muodossa. Tätä hauskanpitoa oli erittäin hauskaa seurata, sillä se poikkesi niin paljon totutusta supersankarikaavasta ja teki sen mielestäni vieläpä ihan viihdyttävästi. Jos nämä tyypit tekivätkin jotain sankarillista, niin pääasiassa vain pelastaessaan toisiaan. Myöhemmin elokuva saa sitten synkempiä sävyjä, mikä tuli hiukan yllättäenkin vastaan, mutta silti sopien ihan mukiinmenevästi elokuvan yleisilmeeseen, mitä tarinan eteenpäin viemiseen tuli. Ei nämä tummat sävyt ihan samalla vetänyt puoleensa kuin kaverusten selvästi iloisemmat yhteiset hetket, mutta kuitenkin sen verran, ettei minua pahemmin haitannut. Koska Andrew kuvaa kaiken, niin totta kai elokuva oli kuvattu pääosin käsivaralla, vaikka kiinteitä kameroita välillä käytettiin; ihan täysin en sitä sairaalahuoneen kuvauksen syytä silti ostanut. Kuvauspuoli oli käsivaraisuudesta huolimatta ihan hyvää jopa pimeässä Seattlessa, mutta silti lopputapahtumat vedettiin ehkä turhankin yli.

Näyttelijät olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, mitä nyt Andrew'n isää näytelleen Michael Kellyn (Changeling - Vaihdokas) nimen tunnistin, mutta vasta lopputekstien jo vieriessä eli en tunnistanut näyttelijää itseään. Kärkinäyttelijöistä en tuntenut yhtäkään, mutta onnistuivat kuitenkin olemaan rooleissaan ihan hyviä, varsinkin kun Andrew ja Steve olivat ennen kunnon tutustumista kuin toistensa vastakohtia. Heitä näytelleet David DeHaan ja Michael B. Jordan tekivät molemmat ihan kivat roolit, kuten myös Mattia näytellyt Alex Russell, vaikka Matt tuntuikin hahmona joltain wannabe-älyköltä. Yksikään näistä näyttelijöistä ei kuitenkaan noussut toisen yläpuolelle. Mattin ihastusta Caseyä näytellyt Ashley Hinshaw näytti puolestaan ihan Reese Witherspoonilta ja ellen olisi juuri nähnyt Witherspoonia toisessa elokuvassa, olisin saattanutkin epäillä Hinshawin olevan juurikin Witherspoon.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuka, ellemme me?