Tämänkertaisena Movie Monday -haasteena oli kertoa tiettyyn hetkeen tai tunteeseen viittaavasta elokuvasta, joka tuo aina mieleen sen hetken tai tunteen. No, minä jätin aikoinaan 30 Days of Musicin väliin kokonaan, koska arvelin, etten koskaan keksisi niihin kaikkiin kohtiin mitään, minkä vuoksi muunsin haasteen leffamuotoon. Samoin monissa näissä aiemmissa haasteissa en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin osannut kirjoittaa niiden aiheista mitään, jos olisi pitänyt kertoa elokuvien sijasta musiikista. Tämä haaste on kuitenkin ihan toista maata ja olisin voinut keksiä tähän kohtaan monen moista kappaletta, joista olen ammentanut aina tiettyyn hetkeen viittaavia muistoja tai fiiliksiä, kun taas elokuvien kohdalla en meinannut osata kirjoittaa oikein mistään mitään, enkä ilmeisesti ole ainoa, jolle tämä haaste oli turhankin haasteellinen. Olen saanut lukea monia ihania vastauksia, joissa jokin elokuva on tuonut mieleen jonkin tietyn hetken, mutta itse en meinannut löytää mitään kunnollista vastausta ja itse asiassa tämäkin posti on vähän sellainen "no jos nyt väkipakolla joku" -oloinen posti ja kalpenee ainakin omalla listallani muiden vastausten rinnalla. Näin varsinkin, kun niin The Truman Show'sta kuin Stand By Me:stä tuli kerrottua jo 30 Days of Moviesin aikana, enkä jaksa toistaa itseäni. Niin sanotusta oikeasta elämästä en siten löytänytkään enää sellaisia "mikä  fiilis!", vaan minun oli pakko mennä leffamaailmaan ja elokuvan Inland Empire ääreen.

1312144919_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Oli lauantai. Ilma oli nätti, taivaalla ei juuri pilvenhattaraa tainnut näkyä ja oli vuodenaikaan nähden melko lämmin. David Lynch oli jäänyt minulta vähän pimentoon, mutta maineen tunteneena minua kiinnosti suuresti tämä elokuva, joka lopulta tuli Poriinkin teatterilevitykseen, mutta en nyt muista, kuinka kauan siihen meni Suomen ensi-illasta. Olin ostanut lipun ylimmälle riville ja keskelle, kuten yleensä tein, jos vain mahdollisuus oli. Sitä en nyt muista, olinko ostanut lipunkin juuri ennen näytöstä vai paljon aiemmin. Joka tapauksessa, elokuva alkoi klo 17:15, ja minä astelin vähän sitä ennen Porin Finnkinon 120-paikkaiseen kakkossaliin. Siinä sitten menin paikalleni ja havahduin: Ei ketään muuta. No, kaikki eivät ole saliin menneet yhtä ripeään tahtiin kuin minä, joten siinä vähän aikaa jäin odottelemaan, josko joku sieltä vielä tulisi, mutta ei näkynyt, ei kuulunut. Koko 120-paikkainen leffasali oli minun, vain minun ja minä vielä istuin siellä ylimmällä rivillä keskellä, joten minulla tuli suorastaan majesteetillinen olo; ihan kuin olisin saanut yksityisnäytöksen, johon kellään muulla ei olisi asiaa. Oli siinä sitten todella hienoa katsella elokuvaa, vaikka elokuva ei minusta ihan täydellinen ollut, vaikkakin ihan hyvä, mutta siinä tilanteessa sekin meni vallan mainiosti. Nykyään, kun elokuvaa alan katsoa, se tuo minulle tuon "yksityisnäytöksen" fiiliksen mieleen.

Sittemmin on yksityisnäytös ollut hyvin lähellä kahdesti ja nämä molemmat kerrat tapahtuivat viime syksynä Finnkinon Klassikkosarjan elokuvien aikana. Toisella kerralla homman pilasi työkaveri, joka oli sattumalta tullut samaan näytökseen ja toisella kerralla eräs tyyppi, jonka oli pakko räplätä kännykkäänsä koko ajan.