Alkuperäinen nimi: Way Down East
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Anthony Paul Kelly
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Lowell Sherman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1920
Kesto: 123 min

Anna Mooren (Lillian Gish) ja hänen äidillään (Mrs. David Landau) on rahahuolia, joten Anna matkustaa rikkaiden serkkujensa luokse, jotka ottavat hänet vastaan vähintäänkin tympeästi, mutta ottavat kuitenkin majoitettavakseen. Siellä hän tutustuu Lennox Sandersoniin (Lowell Sherman), joka saa Annan pauloihinsa ja pian salaisesti naimisiin kanssaan. Kun sitten Anna tulee raskaaksi, hän saa kuulla, että he eivät olleetkaan oikeasti naimisissa ja kaiken lisäksi Lennox jättää hänet, jolloin Annakin päättää paeta maaseudulle, mutta hänen koettelemuksensa eivät suinkaan ole vielä ohi...

Way Down East perustuu 1800-luvun suosittuun näytelmään, jonka on kirjoittanut Lottie Blair Parker. Elokuva oli kallis, mutta siitä tuli kuitenkin yksi ohjaaja D.W. Griffithin menestyneimmistä elokuvista. Itse en kuitenkaan saanut tästä yhtä paljon irti kuin edellisestä katsomastani Griffith-elokuvasta (Katkenneita kukkasia), mutta ei tämäkään kuitenkaan huono missään nimessä ollut.

Elokuvan tarina käytännössä kietoutuu sen teeman ympärille, ettei elämä aina ole ihan ruusuilla tanssimista. Itse asiassa: Kun seuraa Annan kivikkoista matkaa, niin eipä siihen loppujen lopuksi paljon ilon hetkiä mahdu, nimittäin oikeastaan pieniä hetkiä lukuun ottamatta Annan matka jatkuu ikävästä tapahtumasta toiseen. Vaikka tarinaan oli sinänsä upotettu ihan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, niin ei tarina kuitenkaan imaissut mukaansa ihan sillä tavalla kuin olisin toivonut. Annan vauvan menetys oli yksi elokuvan koskettavimmista hetkistä, mutta myös lopun pitkä lumimyräkkäkohtaus sai minut puolelleen. Noin muutenkin tarina oli vähintäänkin kohtuullinen, sillä juonta vietiin kuitenkin lähes koko ajan eteenpäin, vaikka joitakin suvantovaiheitakin mukaan mahtui, kuten nämä latotanssijat. Tässä nimenomaisessa kohtauksessa ymmärrän kyllä Griffithin ajatuksen jännityksen nostattamisesta pitkittämällä "totuuden" paljastumista, mutta minuun ratkaisu ei kunnolla purrut. Loppu oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erityisen mieliinpainuva. Musiikkikaan ei tällä kertaa tuntunut mitenkään erityisen hyvältä, joskaan ei myöskään huonolta.

Edellisessä kirjoituksessa kehuin Lillian Gishin roolisuoritusta, kun taas Richard Barthelmessin näyttelemisestä en pitänyt, mutta nyt osat kääntyivät melkein päälaelleen. Nyt kun Barthelmessin ei tarvinnut yrittää esittää kiinalaista, niin hänestä saatiin nyt selvästi enemmän irti, kun ei tarvinnut pitää yhtä ja samaa ilmettä läpi elokuvan ja siten sainkin huomata pitäneeni hänen näyttelytyöskentelystään. En kuitenkaan sano, että Gish olisi ollut huono, en suinkaan, mutta ei hän myöskään ihan samalla tavalla vakuuttanut kuin Katkenneissa kukkasissa. Sandersonia näytellyt Lowell Sherman oli kuitenkin yksi elokuvan parhaimmista näyttelijöistä.

Pisteitä: 3,5/5