Alkuperäinen nimi: Los Angeles Streetfighter
Ohjaus: Woo-sang Park
Käsikirjoitus:  Ji-woon Hong, Jaime Mendoza-Nava
Pääosissa: Jun Chong, Phillip Rhee, James Lew
Valmistusmaa: Etelä-Korea, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985
Kesto: 82 min
 

 
Kouluun tulee uusi oppilas Tony (Phillip Rhee), jonka yhden jengin pomo Chan (James Lew) ottaa silmätikukseen, mutta kilpailevan jengin pomo Young (Jun Chong) tulee Tonyn avuksi ja Young antaa Chanille kuonoon, mutta Chan ei aio unohtaa Tonya. Asiaa ei yhtään helpota myöskään se, että Tony alkaa seurustella Chanin siskon Lilyn (Rosanne King) kanssa. Youngin taistelijalahjat kuitenkin huomataan ja häntä pyydetään ryhtymään takaamaan katujen turvallisuutta ja Young jengeineen ryhtyy hommaan. Vähitellen jengi saa mainetta ja lopulta he päätyvät huumepomo Frankin (Frank Marmolejo) hommiin, mutta helppo raha houkuttaa ja Young ja Tony varastavat Frankin rahat ja saavat peräänsä palkkatappajat...

Nimellä Ninja Turf festivaaleilla esitetty Katujengi oli toinen niistä varmasti tietämistäni b-luokan elokuvista, jonka halusin nähdä, joskaan en ihan samassa määrin kuin edellä katsomaani Star Pilotia. Kun elokuvan nimenä on Ninja Turf, niin eihän tämä voinut olla muuta kuin uskomaton pökäle, mutta oliko se sitä hyvässä mielessä, sen minä halusin nähdä siitäkin huolimatta, että kyseessä oli taisteluleffa, jotka eivät mitenkään lähellä sydäntäni ole, mutta osin festivaalin luonteesta ja osin nimen tuomasta mielikuvasta johtuen päätin kuitenkin ottaa elokuvan katseluun. Vaikka samoille pisteille Star Pilotin kanssa juuri ja juuri pääsikin, niin Katujengi jäi siitäkin ihan vähän.

Elokuvan rytmi oli hyvin yksinkertainen: chillaillaan --> tapellaan --> chillaillaan --> tapellaan --> chillaillaan --> tapellaan ja niin edespäin. Juonesta ainakaan elokuvan alkuvaiheessa oli turha puhua mitään, sillä sellaista ei ollut näköpiirissä, vaan Youngin jengi kulki pitkin Los Angelesin katuja vain pistämässä pahiksia kumoon, mikä toi tähän sellaista irrallisuuden tuntua. Toki kaikki tämä tehdään hyvin absurdeissa merkeissä, joista yksi absurdeimmeista asioista oli elokuvan jäätävän huono dialogi, joka kyllä pisti naurattamaan pitkin elokuvaa ja pitkälti sen ansiosta elokuvaa juuri ja juuri jaksoikin katsoa, varsinkin kun dubbaus on hoidettu puolivaloilla; elokuvan jälkeen olin varma, että elokuva ei ollut alun perin englanninkielinen, mutta oli se. Silloin tällöin taistelut viihdyttivät, mutta lähinnä koomisuutensa vuoksi eikä siksi, että ne olisivat oikeasti näyttäneet hyviltä. Jos Tonyn ja Chanin siskon Lilyn suhdetta ei lasketa, niin noin yleisesti ottaen hahmojen taustatarinoilla ei ollut mitään väliä, eli esimerkiksi Youngin äidin (Gina S. Im) alkoholiongelmat olivat yhtä tyhjän kanssa. Vasta lähempänä loppua elokuvaan tulee jotain juontakin mukaan, kun Chan ja Tony vievät nämä rahat, mutta senkin jälkeen homma meni lähinnä tappeluja odotellessa, vaikka tarina vähän siitä sitten etenikin. Loppuratkaisu oli aika tyly.

Näyttelijät olivat aika tönkköjä, mutta ei suinkaan pahimmasta päästä. Parhaimmasta päästä oli sen sijaan se fakta, että Youngia esittänyt Jun Chong oli peräti nelikymppinen. En ehkä häntä ihan niin vanhaksi olisi uskonut, mutta ei hän myöskään teiniltä missään nimessä vaikuttanut ja vähän samaa vikaa oli kaikissa muissakin näyttelijöissä. Ei elokuvassa kovin montaa mieleenjäävää tyyppiä ollut ehkä Chongia ja Tonya esittänyttä Phillip Rheetä lukuun ottamatta, eikä Rheekään jäänyt mieleen vain positiivisessa mielessä.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Room