Nyt taas muutaman viikon tauon jälkeen Movie Monday -haasteen pariin ja tällä kertaa kyseltiin yksinkertaisesti, mikä pelottaa. No, minullehan kauhuelokuvat ovat lähellä sydäntä, joten niitä on tullut iso liuta katseltua, vaikka tiettyjä kauhuelokuvien merkkiteoksia onkin edelleen näkemättä. No, maailmassa on paljon huonoja kauhuelokuvia, mutta hyvissä kauhuelokuvissa on vain sitä jotain. Kelpo kauhuelokuva saa vähintäänkin ahdistusta aikaan ja se on vain mahtavaa. Tietenkin mitä enemmän elokuva aiheuttaa väristyksiä, niin aina vain parempi. Voisinkin nyt luetella tässä lukuisia kauhuelokuvia tai hahmoja, jotka saavat pelokasta fiilistä aikaan, mutta päätinkin lähestyä asiaa hieman yleisemmältä kantilta ja hivenen poiketaan jopa itse aiheesta eli elokuvista, mutta eräs pian katseluun tuleva elokuva liittyy siihen vahvasti. Tämä elokuva on Open Water.

1318179297_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Hieman taustaa: En ole mikään mahtava uimari, enkä saanut edes yhtään uimamerkkiä koulussa, ellen väärin muista. Kuitenkin kaikki nuoruuteni kesät tuli vietettyä kotikaupunkini maauimalassa ja vähän viereisellä rannallakin ja hauskaa oli. Aluksi tietenkin tuli pysyttyä siellä matalammalla puolella, mutta jossain vaiheessa piti tietenkin päästä hyppytorneille; ilmeisesti joskus yläasteen kynnyksellä. Tämä tapahtui hassusti vähitellen niin, että hypin altaan reunalta uudestaan ja uudestaan aina vain lähempänä altaan syvempää päätä ja sitten nopeesti reunasta kiinni, kun olihan se vähän pelottavaa mennä sinne syvempään päähän. Sieltä sitten pikku hiljaa kohti hyppytorneja, joita pitkin sitten hivuttauduin aina vain korkeammalle yksi kerros per päivä tahtiin: ensin metrin lankulle, sitten kolmen metrin lankulle, jonka jälkeen sitten kerroksiin, ensin viiteen metriin ja sitten seiskapuoleen. Siitä kiipeäminen kymppiin (tai oikeastaan sieltä hyppäämiseen) kesti muistaakseni sitten useamman päivän, mutta sitten kun lopulta uskaltauduin, minähän hypin sieltä lähes joka päivä useita kertoja ja laskeskelinkin, että sen kesän aikana hyppäsin sieltä yhteensä yli sata kertaa. No, seuraavana vuonna menikin sitten enää kaksi hyppy. Uimispuolella sitten en kykenisi vetämään viittäkymmentä metriä hengästymättä. Kuitenkin viihdyn vedessä, sillä olen hyvä kellumaan ja kun ui rauhallisesti ilman todellista matkaa ja nopeutta, niin hyvin siellä jaksaa. Sukellellakin tykkään, vaikka olen vähintäänkin yhtä huono sukeltaja kuin uimarikin, mutta sellaisia pieniä vetoja kyllä jaksan.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun päästään tv:n eteen. Tai no, jos totta puhutaan, niin taidan pikku hiljaa päästä tästä kammosta, mutta vieläkin se vähän pääkopassa kummittelee. Ongelma on siis tämä: jos tv:ssä muodossa tai toisessa ollaan veden varassa tai sukellellaan, niin minulle on tullut sellainen kunnon "miksei tää kohtaus ole jo ohi" -olo ja en vain kykene kestämään ihmisten näkemistä vedessä. Tämä on oikeasti ollut aika raivostuttava. Ei ole ollut väliä, onko ihmiset olleet siellä vedessä kuin kotonaan vai täysin pulassa, siinä on vain jotain erittäin karmivaa. Niinpä kaikki veteen putoamiset ovat tuntuneet vähintäänkin ilkeiltä pienessä sielussani ja monesti vain huudellut mielessäni "pliiiis nouse pintaan, nouse pintaan, nouse pintaan" ja sen sellaista. Tämä kammo vaikuttaa jopa pelaamissani peleissä. Rakastan Tomb Raider -sarjaa, mutta minulle tulee pieni pala kurkkuun aina kun joudun seikkailemaan vedessä pinnan alla. Tähän periaatteessa voisi vaikuttaa se, että happipalkki pienenee jatkuvasti ja sitä aina ajattelee, että pääseekö seuraavaan määränpäähän ajoissa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Toisessa pelissä, Final Fantasy X, päähenkilö voi sukellella vedessä täysin vapaasti ilman mitään mahdollisuuttakaan hapen loppumiseen, mutta joka tapauksessa minun on henkisellä tasolla vaikea ohjailla hahmoa silloin kun hän on ollut veden alla; jostain syystä pelin minipeli Blitzballia sentään kykenen pelaamaan ilman vaikeuksia.

Mistä pääsemmekin sitten vähitellen Open Wateriin. Ilman seikkailujani jatko-osien maailmassa tuo elokuva tulisi katseluun jo ensi viikolla, mutta nyt sen katselu venyy pitkälle ensi kuuhun. Olen tiennyt elokuvan olemassaolosta lähes yhtä kauan kuin mitä se on ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt väliin. Olen halunnut oikeasti nähdä tuon elokuvan jo pitkään nimenomaan siksi, minkälaista kammoa sitä kohtaan olen tuntenut, mutta jostain syystä en saanut sitä katsottua edes silloin, kun katsomattomien dvd:iden pino ei vielä ollut kovinkaan runsas eli silloin kun vielä katselin elokuvia myös tv:stä. Muistan ainakin yhden esityskerran, kun olen jättänyt sen väliin tietäen hyvin sen tulevan televisiosta, mutta täyttä varmuutta sen syystä en kuitenkaan tiedä. Ettei vaan tällä kammolla olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa niiden näkemättömien kauhuelokuvien joukossa Open Water edustaa minulle ennakkoon sieltä pahimmasta päästä olevaksi, vaikkei kaikki lähteet elokuvaa kauhuksi luokittelekaan. No, ensi kuussa tämäkin elokuva tullee kai jo katseluun. Jo ajatus sen katsomisesta kauhistuttaa!