Alkuperäinen nimi: The Long Goodbye
Ohjaus: Robert Altman
Käsikirjoitus: Leigh Brackett
Pääosissa: Elliott Gould, Nina Van Pallandt, Sterling Hayden
Valmistusmaa: Turkki, Bosnia ja Hertsegovina
Ilmestymisvuosi: 1973
Kesto: 114 min

My, my, you are a pretty asshole.
Yeah, my mother always tells me that.

 

 
Philip Marlowe (Elliott Gould) on nukkavieru yksityisetsivä, jonka yksityiselämän suurimmat haasteet on löytää kissallensa oikeanlaista kissanruokaa. Sitten hänen ystävänsä Terry Lennox (Jim Bouton) pyytää Marlowea kuskaamaan tämän Tijuanaan Meksikon rajalle, johon Marlowe suostuu. Palatessaan hän löytääkin kotoaan poliisit penkomassa hänen tavaroitaan ja selviää, että Lennoxia syytetään vaimonsa tappamisesta ja koska Marlowe ei usko syytettä, hän kieltäytyy auttamasta poliisia ja hänet pidätetään ja päästetään vapaaksi vasta kolmen päivän päästä. sillä Lennox on tehnyt itsemurhan Meksikossa. Marlowe alkaa tutkia omin päin Lennoxin tekemisiä, mutta hänet keskeyttää Eileen Wade (Nina Van Pallandt), joka pyytää häntä etsimään miehensä Rogerin (Sterling Hayden). Pian Marlowe saakin kuulla, että Wadet ovat tunteneet Lennoxit...

Tämä Raymond Chandlerin romaaniin perustuva Pitkät jäähyväiset sai luvan päättää torstain elokuvien katsomiset, vaikka rehellisesti sanoen ei ollut kaukana sekään vaihtoehto, että olisin mennyt jo ennen tätä elokuvaa takaisin hotellille nukkumaan. Elokuvan näyttäminen festareilla selittyy taas sitten sillä, että päävieraisiin kuulunut Alan Rudolph toimi toisena assariohjaajana. En ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt, mutta nimi oli tullut esiin siellä täällä ja itse asiassa nimen perusteella olin kuvitellut elokuvaa ihan toisenlaiseksi, ehkä jonkinlaiseksi rakkaustarinaksi, mutta nämä kuvitelmat menivätkin sitten pahemman kerran mönkään. Eihän Pitkät jäähyväiset suuria tarjonnut, mutta oli silti ihan ok pätkä.

Elokuva ei edustanut minkäänlaista jännittävää dekkaritarinaa, vaan ennemminkin luonnehtisin tätä leffaa hömppädekkariksi, sillä elokuva oli loppujen lopuksi aika kevyttä viihdettä, vaikka pari tylympääkin kohtausta elokuvassa oli. Tarina ei ollut mitenkään erikoinen, vaan Marlowe suhaili suuntaan ja toiseen päätyen tietenkin lopulta oikeaan. Arvattavissa oli heti alkumetreiltä saakka, että kaikki liittyy lopulta kaikkeen, joten tarinaa kykeni alusta asti katsomaankin etsien jatkuvasti vihjeitä toiseen tapaukseen jo ennen kuin yhtäläisyysmerkkejä tapausten välille vedettiin. Tiedä sitten, johtuiko halvasta tuotannosta vai mistä, mutta Marlowen kämppä tuntui olevan olemassa vain siksi, että päästäisiin tämän tästä katselemaan naapurissa asuneiden varsin estottomien nuorten naisten tissejä. Kyllä tämä oli ihan sopivan kevyt tapa päättää torstaileffailta (tai oikeammin -yö), vaikka olikin ehkä hitusen liian pitkä, mutta noin kokonaisuudessaan ihan kelpo kamaa kuitenkin ja loppu oli hyvällä tavalla tyly.

Philip Marlowe edusti yksityisetsivissä sitä nuhjuisinta tyyppiä ja oli suoranainen antisankari ja tavallaan koko elokuva oli Marlowen näköinen. Elokuvaa ei voinut pitää millään tasolla komediana, mutta silti Marlowen tekemiset aiheuttivat huvittuneisuutta niin minussa kuin muussakin yleisössä. Tuntui nimittäin siltä kuin Marlowe olisi päässyt eteenpäin jatkuvasti puolivahingossa täysin rennolla otteella. Marlowe ei siten edustanutkaan sitä terävä-älyisintä etsivätyyppiä, vaan melkeinpä päinvastoin. Ei sillä, että Marlowea olisi voinut pitää idioottina, mutta hän oli kuitenkin sotkuinen ja vähän pummin oloinen tavalla, että jos hänelle lainaisi rahaa, ei tietäisi, saisiko rahojaan takaisin. Samalla Marlowe oli kuitenkin todella sarkastinen, mikä kyllä minulle sopi hyvin.

Niinpä ei taida olla ihme, että pidin paljon Elliott Gouldin, joka on minulle ikuisesti Monican ja Rossin isä Frendeissä, roolisuorituksesta ja olisi ollut vaikea kuvitella ketään muuta hänen rooliinsa. Oli tilanne mikä tahansa, Gouldista huokuva asenne oli aina kohdillaan ja hänen puhetapansakin sopi hyvin Marlowelle. Muut näyttelijät edustivatkin sitten luokkaa "ihan ok" jäämättä kuitenkaan sen kummemmin mieleen eli juuri sopivanlaista tällaiselle halpisdekkarille. Eivät Wadeja näytelleet Nina Van Pallandt tai Sterling Hayden kumpikaan huonoja olleet, mutta eivät tosiaan hirveän hyviäkään. Mark Rydell rikollispomonakin edusti aika perinteistä roistokuvalmaa. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Alaston satama