Alkuperäinen nimi: The Tree of Life
Ohjaus: Terrence Malick
Käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Hunter McCracken
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011
Kesto: 138 min

- He is in God's hands, now.
- He was in God's hands the whole time. Wasn't he?

1318152439_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

O'Brienin aviopari (Brad Pitt ja Jessica Chastain) saa kuulla, kuinka yksi heidän pojistaan on saanut surmansa 19-vuotiaana ja koko perheen maailma menee sekaisin. Hautajaiset pidetään ja rouva O'Brienia yritetään lohduttaa sillä, että onhan tällä vielä kaksi muuta lasta. Vuosikymmeniä myöhemmin nykyajassa yksi pojista, Jack (Sean Penn), on menestyvä liikemies ja hän myöntää isälleen ajattelevansa kuollutta veljeään joka päivä, vaikka olikin aiemmin suututtanut isänsä sanomalla jotain muuta. Tämän jälkeen palataan ajassa taaksepäin, mutta mitä kaikkea olikaan ehtinyt tapahtua ennen noita traagisia tapahtumia?

Syksyn tulemisen huomaa myös siitä, että minä ramppaan elokuvateatterissa tämän tästä, vaikka viime syksyn ennätykseen (festareita ei lasketa) seitsemän leffaa kahdessa viikossa ei tällä kertaa taideta päästäkään (tai ei sitä tiedä). Toki tämän elokuvan olisin käynyt katsomassa jo paljon aiemmin, jos se olisi tullut Poriin aiemmin, mutta hyvä näinkin. The Tree of Life on nimittäin kuulunut  jo pari kuukautta, eli siitä asti kun trailerin leffateatterissa näin, eniten odottamieni elokuvien joukkoon ja niinpä onkin ollut sietämätöntä jännittää joka ikinen tiistai, näkyykö elokuvaa Porin Finnkinon seuraavan viikon ohjelmistossa, mutta nyt se sitten vihdoin tuli ja kävinkin katsomassa tämän heti kun pystyin, mikä tarkoitti sitten eilistä. Ihan vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon The Tree of Life ei päässyt, vaikka hyvä olikin.

Elokuva alkaa tällä pienellä prologilla (Jobin kirjan lainauksen kera), jossa kerrotaan armon ja luonnon teiden eroavaisuuksista ja sitten tulee tämä tieto kuolemasta ja jotenkin elokuvaan pääsi hyvin sisälle jo tässä vaiheessa, vaikka ei kovin pitkä ollutkaan. Vielä tässä vaiheessa olin hyvin epätietoinen elokuvan sisällöstä, mutta kun tämä niin sanottu prologi, jonka en tiennyt siinä vaiheessa olevan prologi, veti puoleensa hyvällä tunnelmalla, niin elokuva alkoi perin lupaavasti. Siitäkin huolimatta, että mietin siinä aikuisen Jackin kohtauksessa, jossa Jack kulkee lasiseinillä päällystettyjen pilvenpiirtäjien ympäristössä, että onko tässä jokin tarkoituksellinen kontrasti nykyajan ahneuden vallitsemasta maailmasta vuosikymmenten takaiseen viattomampaan aikaan, mutta en jäänyt asiaa sen enempää pohtimaan.

Tämän niin sanotun prologin jälkeen alkoi hyvin pitkä jakso, jonka tarkoituksena oli vain kuvata universumin syntymää ja edelleen maapallon ja elämän muodostumista maapallolla. Vaikka en ennen maapallolle saapumista ollut oikein ottanutkaan selvää, mikä kyseisen kohtauksen tarkoitus oli, niin sitä oli yhtä lailla oikein hienoa katsella, sillä kaikki ne eri maailmankaikkeuden ja Maan syntymiseen vaikuttaneet palaset oli onnistuttu tekemään hyvin upeasti ja päällä pauhunut välilllä mahtipontinenkin musiikki kuulosti hienolta. Kun kohtaus vihdoin ja viimein pääsee maapallolle, jossa vipeltävät dinosaurukset, tulin miettineeksi, että ihanko näytetään ihmisen syntymään asti, mutta näin ei sitten tapahtunutkaan, vaan tämä jakso oli ohi siinä vaiheessa, kun valtaisa meteoriitti iskeytyy maapallolle. Niin upeasti kuin kaikki tämä olikin toteutettu, niin jakso oli juuri sen verran pitkä (ehkä 15-20 minuuttia), että siihen ehti jo kyllästyäkin.

Tuosta meteoriitin iskeytymisestä päästään sitten taas O'Brienien pariin, kun pieni Jack-poika syntyy ja tämän jälkeen aletaankin seurata Jackia, joka kasvaa vähitellen uusien mullistuksien (esim. pikkuveljien syntymisen) vanavenessä ja itse päätarina kuvaakin Jackia, kun hän on noin 12 vuoden kieppeillä. Jackin, kuten ei veljiensäkään elämissä,  ei tapahtunut mitään kovinkaan ihmeellistä, vaan he elivät melko normaalia lasten elämää välillä hyvinkin tiukankin isän katseen alla. Niinpä voisi luulla, ettei tämä kummoistakaan katselukokemusta tarjonnut, mutta ainakaan omalla kohdalla näin ei ollut. Nimittäin jo prologissa nähty tunnelma oli mukana myös tässä päätarinassa ja siten elokuva oli paikoitellen suorastaan vangitseva kokemus. Tähän vangitsevuuteen vaikutti eittämättä elokuvassa hienosti käytetty klassinen musiikki ja jotenkin aina kulloinkin käytetty musiikki sopikin niiden aikana nähtyikin kohtauksiin ja melkein voisikin sanoa musiikin olleen yhtenä päähenkilönä. Ottaen huomioon elokuvan keston, siinä oli loppujen lopuksi aika vähän dialogia ja niinpä nimenomaan musiikin ja hienojen kuvien saattelemana elokuvaa vietiinkin eteenpäin. Oli tarinassa joitakin lyhyitä joutohetkiäkin ja silloin ei edes musiikista ollut apua, mutta missään vaiheessa tarina ei ryöpsähtänyt epäkiinnostavuuden puolelle. Pääosa tästä päätarinasta näyttää sen, kuinka Jack valitsee ehkä tiedostamattaankin jo prologissa mainitun armon ja luonnon tien väliltä ja tekee sen vielä sillä tavalla, että katsojakin jotenkin osaa samaistua Jackiin ja hänen valintojensa syihin. Elokuvassa siis oli uskonnollisuutta loppujen lopuksi aika paljonkin, sillä O'Brienin perhe oli vahvasti uskonnollinen, mutta se ei suinkaan häirinnyt edes kaltaistani ateistina. Olin lievästi yllättynyt (mutta en pettynyt), että tapahtumia ei näytettykään siihen asti, mistä elokuva alkoi.

Niin ja kun kerran oli kuvattu jo elämän syntyä, niin sitten oli aika kuvata myös sen päättymistä. Tai sellaisen kuvaukseksi laskin elokuvan loppujakson, joka ei ollut aivan yhtä pitkä kuin elämän syntyminen. Lopussa nähdään kauniita otoksia siellä täällä, eikä edes yritetty sen kummemmin selittää eri kohtausten olemassaoloa, mutta minä en oikein tässä vaiheessa jaksanut enää edes välittää. Niinpä minulle oli oikeastaan se ja sama, olinko onnistunut tulkitsemaan nämä lopussa näytetyt jutut oikein sen suhteen, että oltiinko siinä nyt sitten tuonpuoleisessa tai peräti taivaassa. Tämä välinpitämättömyys ei johtunut missään nimessä jaksamisen puutteesta, vaan siitä, että kaikki tulkinnat olisivat olleet yhtä hyviä, joten mieluummin keskityin katselemaan näitä kauniita kohtauksia, mitä lopulla oli tarjottavanaan.

Elokuvan yhdeksi pääosanesittäjäksi sanotaan Sean Penn, mutta loppujen lopuksi Penniä näkyi melkoisen vähän: tuossa prologissa ja sitten siinä loppujaksossa. Aikuisen Jackin roolin teki hän ihan rutiinilla, joten mitään erikoisen ennen näkemätöntä ei hänen suunnaltaan nähty. Brad Pitt esitti hienosti Jackin isää ja jotenkin onnistuin ymmärtämään Jackin isän ajatusmaailmaa, joka vastasi melko tyypillistä sen ajan ajatusmaailmaa (päätarina sijoittui arviolta 50-luvulle). Niinpä en osannutkaan vihata Jackin isää sinänsä, vaan ainoastaan hänen tekojaan. Myös Jackin äitiä näytellyt Jessica Chastain, jossa oli pieni hiven Julia Robertsia, onnistui roolissaan hyvin. Mitä tulee tähän "pää-Jackiin" eli nuorta Jackia esittäneeseen Hunter McCrackeniin, niin hänellä tuntui olevan pitkälti yhdenlainen ilme kasvoillaan pitkän aikaa (tai sitten se tympeähkö ilme on vain syöpynyt muistikalvoihini), mutta siitä huolimatta hänessä oli tiettyä uskottavuutta.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Drive