Alkuperäinen nimi: One, Two, Three
Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L. Diamond
Pääosissa: James Cagney, Horst Buchholz, Pamela Tiffin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1961
Kesto: 109 min

- I will not have my son grow up to be a capitalist.
- When he's 18 he can make his mind up whether he wants to be a capitalist or a rich communist.

C.R. MacNamara (James Cagney) on Coca-Colan aluejohtaja Länsi-Berliinissä kylmän sodan aikana, mutta haaveilee Coca-Colan viemisestä neuvostotasavaltoihin, mikä avaisi hänen tietään kohti parempaa toimipaikkaan eli Lontoon aluejohtajaksi. Coca-Colan pomo Wendell P. Hazeltine (Howard St. John) kuitenkin torppaa heti alkuunsa MacNamaran suunnitelmat Coca-Colan viemisestä Neuvostoliittoon, mutta sen sijaan käskee MacNamaraa huolehtimaan Länsi-Berliiniin käymään tulevasta tyttärestään Scarlettista (Pamela Tiffin), joka saattaa huolettomalla elämäntyylillään MacNamaran uran ja hermot todelliselle koetukselle...

Finnkinon klassikkosarjan satoa tämäkin elokuva. En tiennyt tästä elokuvasta, niin kuin en monesta muustakaan klassikkosarjan elokuvasta, oikeastaan mitään etukäteen, vaan ainoa todellinen motiivi mennä katsomaan tämä elokuva oli siinä, että se näytettiin täällä valkokankailta ja jälleen kerran ei voi kuin kiittää, että näytettiin, sillä muuten minulta olisi saattanut jäädä kokonaan näkemättä Yks, kaks, kolmen kaltainen oikein hauska farssikomedia.

Ei elokuva ihan kuoliaaksi asti naurattanut (no daa, en kai muuten kirjoittelisi tässä tätäkään arvostelua), vaikka pari salissa olijaa nauroikin jatkuvasti kovalla äänellä, mutta elokuva kyllä aiheutti hauskoilla dialogeilla vähintäänkin hymähtelyjä tämän tästä. Etenkin kaikki heitot Itä-Saksan ja kommunismin suuntaan naurattivat vähintäänkin kohtalaisesti, vaikka tietenkin elokuvasta oli aistittavissa ei niin pientäkään propagandanpoikasta. Varsinkin Otton (Horst Bucholz) ehdoton asennoituminen länsimaita kohtaan aiheutti monet naurut. Hyviin nauruhetkiin auttoi eittämättä hyvä ja kiinnostava tarina, josta ei etukäteen voinut täysin päätelläkään elokuvan farssimaisuudesta johtuen, että mitä kaikkea elokuvassa vielä tapahtuisikaan ja siten yllättäviä juonenkäänteitä mahtui enemmän kuin tarpeeksi. Juuri kun sitä jo ajatteli elokuvan saavuttavan lakipisteensä, niin sitten siirrytäänkin yhtäkkiä seuraavaan huvittavuutta herättävään juonikuvioon. Elokuvan tunnelma oli kauttaaltaan hyväntuulinen ja siten olikin jokseenkin selvää, että kaikki päättyisi lopussa hyvin ja niinhän siinä kävikin, vaikka ihan kaikki ei päättynytkään ihan sillä tavalla, kun päähenkilöt olivat elokuvan aikana haaveilleet.

James Cagneyn olen aiemmin nähnyt vain Yankee Doodle Dandyssa, jossa hän vakuutti minut kyvyillään, eikä hän ollut myöskään hassumpi tässä elokuvassa, vaan hän oli varsin hyvä tässäkin, vaikkei koko show'ta varastanutkaan, sen verran hauskoja hahmoja mukaan mahtui kuitenkin. Myös Horst Buchholz oli varsin mainio Ottona, joka ei millään halunnut luopua vakaumuksistaan. Alussa minun teki vähän marista elokuvan antamasta naiskuvasta, mutta nuo marinat loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun tapahtumat pääsivät kunnolla alkamaan.

Pisteitä: 4/5

PS. Onhan se melkein pyhäinhäväistys, että ”Coca-Cola -elokuvan” aikana nautitaan Pepsiä, jota Finnkinossa pääasiassa myydään. Onneksi minä en moiseen sortunut! :P