Alkuperäinen nimi: Yeelen

Ohjaus: Souleymane Cissé
Käsikirjoitus: Souleymane Cissé

Pääosissa: Issiaka Kane, Aoua Sangare, Niamanto Sanogo
Valmistusmaa: Mali, Burkina Faso, Ranska, Länsi-Saksa, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1987

Kesto: 105 min

- Eivät kaikki pilvet tuo sadetta.

- Ymmärrän ajatuksesi, mutta niin kuin bambaralainen sanonta sanoo: Jos Nianankoro on veitsen terä, minä, Soma, olen veitsen kahva. Ei edes terävin terä voi leikata sen omaa kahvaa.

Niankoro (Issiaka Kane) on paennut äitinsä (Soumba Traore) kanssa maagisia voimia hallitsevaa isäänsä Somaa (Niamanto Sanogo), joka haluaa tappaa Niankoron. Niankorolla on myös taikavoimia ja hän näkeekin isänsä lähestyvän kahden orjan kanssa ja lähtee jälleen pakoon jättäen äitinsä taakseen. Hänen äitinsä käskee Niankoroa lähtemään setänsä Djiguin (Niamanto Sanogo) luokse viedäkseen tärkeitä taikakaluja Djiguille ja Niankoro tekee työtä käskettyä. Ennen pääsyään Djiguin luokse ehtii kuitenkin tapahtua yhtä ja toista ja Niankoron isä Somakin hengittää jatkuvasti niskassa...

Nyt kun on selvitty niin Euroviisuista kuin jääkiekon MM-kisoista, on aika pistää hetkeksi taas hulinaksi elokuvarintamalla. Tämä elokuva kamppailee reilu vuosi sitten katsomani Gabbehin kanssa blogini sisältämien tähänastisten elokuvien eksoottisimman elokuvan palkinnosta, sillä edellä mainitun ollessa iranilaista alkuperää on tämä pääosin malilainen ja tehty kielellä, josta en ollut koskaan kuullutkaan ennen elokuvan hankkimista. Itse asiassa Malinkin muistan lähinnä Timbuktusta, johon muuankin Aku Ankka suuntasi (muistaakseni) erään Carl Barks -tarinan lopuksi; muistan tämän siitä, että viimeisen ruudun kyltin mukaan Timbuktuun oli 40 000 kilometriä eli Aku juoksisi maapallon ympäri suurin piirtein kahdesti. Sanomattakin siis on selvää, että tietoni niin Malista kuin sen ohjaajasta Souleymane Cisséstä ovat hyvin olemattomat, mitä nyt elokuvan jälkeen luin Cissén olevan yksi Afrikan mantereen merkittävimmistä ohjaajista. Itse asiassa lähdin katsomaan tätä elokuvaakin tietämättä lainkaan, mitä tuleman pitää. Yeelen, joka ilmeisesti tarkoittaa kirkkautta tai valoa, osoittautui kuitenkin ihan positiiviseksi tapaukseksi.

Elokuva sijoittuu ilmeisesti johonkin 1200-luvun paikkeille ja perustuu jonkinmoiseen kansantarinaan. Elokuva alkaa malilaisen tai bambaraheimojen uskonnon pienellä kuvauksella, mikä viitoitti kivasti tietä koko elokuvalle, mutta varsinainen tarina lähtee liikkeelle Niankoron ja äitinsä keskustelusta, josta selviää tarpeeksi, jotta elokuvaan saadaan luotua mielenkiintoa heti alkuun. Tämän jälkeen olikin selvää, että Niankoro pakenisi isäänsä ja että jossain vaiheessa (saattaisi) olla edessä jonkinasteinen välienselvittely. Se, mitä kaikkea muuta siinä välillä tapahtuisi, oli kuitenkin täysin pimennossa ja niinpä Niankoron matkaa seurasikin mielellään pitkälti siitä syystä, että pääsisi vähän kurkistamaan malilaiseen kulttuuriin (asiasta hieman lisää seuraavassa kappaleessa), josta minulla ei siis ole mitään käsitystä. Matkan aikana sitten Niankoro joutuu ensin vangiksi erääseen kylään, mutta kyläläisten saatua selville Niankoron maagiset voimat, häntä kohdellaan kuin kunnioitettua vierasta ja lopulta päätyy auttamaan kyläläisiä ahdingossa. Tämä osio sisälsi myös elokuvan eheimmän jakson ja sitä oli kiva seurata, vaikka naurattikin vähän ajatus siitä, että panemalla heimokuninkaan (Balla Moussa Keita) vaimoa (Aoua Sangare) saa sitten tämän vaimon itselleen. Siitä kyllä pidin, että tämän petoksen suoritettuaan Niankoroa ei lähtenyt pakoon niin kuin länsimaisissa elokuvissa usein tehdään, vaan hän meni itse tunnustamaan asian ikään kuin kohtalo tai hänen uskontonsa käskisi hänen tehdä niin seurauksista välittämättä. Välillä sitten nähdään Niankoron isän Soman takaa-ajoa ja vaikka palvontamenot ihan mielenkiintoisia olivatkin, niin välillä tuntuivat vähän turhan pitkiltä. Lisäksi joillakin henkilöillä oli tapana puhua hyvin hitaasti, vain muutama sana kerrallaan ennen taukoa, mikä myöskin vähän vaikeutti seuraamista varsinkin pidemmissä monologeissa. En mahtanut sille mitään, että lopputaistelun, jonka alkamista pitkitettiin aikalailla, lähestyessä kuvittelin mielessäni jotain Final Fantasy -tyylisiä taistelumusiikkia ja sainkin tästä ylimääräistä hupia aikaiseksi, kun kuvittelin tulevan taistelun olevan kuin jostain Final Fantasysta. Se oikea taistelu olikin sitten ohi melkein ennen kuin ehti alkaakaan ja siihen valmistautuessa olisi ollut hyvä olla perillä elokuvan nimen tarkoituksesta. Loppuratkaisu oli vähän oudohko, enkä ihan täysin sitä käsittänytkään, mutta eipä aiheuttanut myöskään negatiivisiakaan tuntemuksia.

Elokuvan kiinnostavin anti oli kuitenkin siinä malilaisessa kulttuurissa, jota lähdin suurella uteliaisuudella seuraamaan, mutta jossakin määrin sain pettyä. Tämä johtui siitä, että elokuvassa oli sen verran fantasiaelementtejä eli taikuutta ja selvänäkemistä, että en nyt sitten olekaan kovin varma siitä, kuinka paljon tässä itse asiassa nähtiin sitä malilaista elämänmenoa ennen muinoin. Tietenkin tämä tarina perustuu kauan kerrottuun kansantarinaan, mutta siitähän minulla ei ole mitään hajua, onko tämä sellainen tarina, jonka todenperäisyyteen malilaisilla olisi jonkinlainen usko. Kyllähän tämä jonkin verran avasi kuitenkin paikallisia uskomuksia ja tapoja, joten en minä nyt valtaisaa pettymystä kokenut. Samaan hengenvetoon oli mielenkiintoista nähdä malilaisten (tai Cissén, ihan miten vaan) suhtautuminen alastomuuteen elokuvissa, mikä tämän elokuvan perusteella vaikutti aika neutraalilta, eikä alastomuudesta tehtykään suurta numeroa, mutta sitä ei myöskään peitelty.

Issiaka Kane oli elokuvan kantava voima, sillä häntähän näki elokuvassa eniten, eikä hän suinkaan huonoa roolityötä tehnyt, vaikka hieman eleettömän tuntuinen olikin. Myöskään Somaa ja Djiguita näytellyt Niamanto Sanogo ei ollut lainkaan hassumpi. Elokuvan parhaana näyttelijänä pidin kuitenkin heimokuningas Rouma Bollia ja häntä näytellyt Balla Moussa Keita olikin mainio ja häntä olisin mielelläni nähnyt enemmänkin. Näin sivuhuomiona mainittakoon, että joidenkin elokuvien naisten (esimerkiksi Niankoron äitiä näytelleestä Soumbra Traoren) sukupuolesta ei päälle päin aina oikein olisi ottanut selvää ellei olisi tiennyt, vaikka yläruumiskin olisi välillä ollut esillä (Aoua Sangare sentään oli tunnistettavissa).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Zabriskie Point