Alkuperäinen nimi: Adam's Rib
Ohjaus: George Cukor
Käsikirjoitus: Ruth Gordon, Garson Kanin
Pääosissa: Spencer Tracy, Katharine Hepburn, Judy Holliday
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1949
Kesto: 98 min

- And it felt not only as though you meant it, but as though you felt you had a right to. I can tell.
- What've you got back there? Radar equipment?

Kotiäiti Doris Attinger (Judy Holliday) saa miehensä Warrenin (Tom Ewell) kiinni pettämisestä ja ampuu häntä ja hänen rakastajatarkaan (Jean Hagen) kohti ja yksi luodeista osuu Warreniin. Seuraavana päivänä asianajajapariskunta Adam Bonner (Spencer Tracy) ja Amanda Bonner (Katharine Hepburn) keskustelevat asiasta ja ovat täysin eri mieltä Doriksen teon oikeutuksesta. Kun sitten Adam joutuu Warrenin asianajajaksi, Amanda tyrmistyy ja hankkiutuu puolestaan puolustamaan Dorista ja siten nämä kaksi joutuvatkin kohtaamaan toisensa oikeussalissa, mutta mitä siitä seuraa oikeussalissa ja sen ulkopuolella?

Elokuvan trailerissa kerrottiin elokuvan olevan MGM:n hauskin elokuva kymmeneen vuoteen ja minä todellakin haluan ajatella tämän tarkoittavan sitä, ettei yhtiö ollut tuottanut yhtäkään komediallista elokuvaa vuosikymmeneen, sillä muussa tapauksessa en sanoisi MGM:n tuon ajan komedioita kovinkaan houkutteleviksi. Samoin 1001 elokuvaa -kirjassa arvioitiin elokuva ehkä Spencer Tracyn ja Hepburnin parhaaksi yhteistyöksi, mikä sekään ei lupaa hirveän paljon hyvää kaksikon muille yhteisproduktioille. Elokuvan pisteyttäminen oli silti jotenkin vaikeaa, vaikka ei tarvinnutkaan miettiä kovinkaan korkeita pisteitä, ja vaikka tämä ei ollut ihan sieltä huonoimmastakaan päästä. Sen sijaan Aatamin kylkiluusta jäi jotenkin keskinkertaisuuden maku suuhun, mutta lopullisia pisteitä mietin pitkään.

Elokuvan lähtökohta on vallan mainio. Minusta on jotenkin aina ollut hauskaa seurata, kun lakimiespariskunnat ovat joutuneet vastakkaisille puolille oikeussalissa. Siten onkin päässyt vähän näkemään, miten tapauksia käsitellään niin oikeudessa kuin oman kodin sisäpuolellakin. Nyt vaan asetelmasta ei vain saatu sitä parasta huumoria aikaan. Alussa kaikki näyttää vielä ihan hyvältä, kun pariskunta keskusteleekin tapauksesta kotona jokseenkin sivistyneesti, mutta oikeussali-istuntojen lisääntyessä he alkavat tapella oikein kunnolla. Elokuva on merkitty nimenomaan komediaksi, mutta mukana oli toki draamaakin, mutta jotenkin minun oli hyvin vaikeaa genrettää tätä, kun oikeastaan tämä ei tuntunut olevan kumpaakaan. Elokuvassa oli liiaksi huumoria ollakseen draama, mutta samalla liiaksi vakava ollakseen komedia, eikä niiden ristisiitoskaan tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Oikeussalissa ollaan toki humoristisia, mutta kotona tulee se vakavampi puoli esiin, mutta jotenkin siitä en saanut sellaista draaman tuntuakaan tai jos oli, niin ei suinkaan kevyttä sellaista. Elokuvan huumori perustuu pääosin dialogiin, mutta dialogi tuntui eittämättä vanhentuneelta. Kyllä minä olin paikantavinani elokuvasta moniakin dialogeja, jotka 1950-luvun vaihteessa olisivat voineet hyvinkin naurattaa, mutta yli 60 vuotta myöhemmin dialogit tuntuivat vain mukanokkelilta. Mitä tulee sitten oikeustapaukseen, niin sen lopputuloshan oli selvä jo heti elokuvan alussa, mutta ihan kiinnostuneena seurasin, miten siihen lopputulokseen päästiin. Kyllä, minäkin kannatan toki tasa-arvoa suurin piirtein kaikissa tapauksissa, mutta mielestäni oikeuskäsittelyn päätös oli täysin väärä, mutta kaipa ratkaisu jotenkin kertoi jotain tuon aikakauden ajankuvasta. Eli jos miehille annettiin tuolloin vastaavanlaisia tuomioita, niin en näe mitään syytä sille, miksei naisillekin sitten... oli tuomio minusta sitten oikein tai väärin. Ottaen huomioon, että elokuvan keskiössä oli tämä oikeuskäsittely, niin tarinaa kyllä jatkettiin ihan liian kauan oikeudenpäätöksen jälkeenkin ja elokuva olisi voitu niputtaa kasaan lyhyemmässä ajassa, mutta ei sillä, että elokuva olisi kokonaisuutta ajatellen liian pitkä ollut. Elokuvan selvästi hauskimmasta hahmosta vastasi syytetty Doris Attinger, joka ikävä kyllä jätettiin turhan sivuun; hänen dialogien aikana sain ehdottomasti ne parhaat naurut ja siten tämä Amadan ja Doriksen keskinäinen jutustelu olikin se elokuvan paras kohtaus. Toisaalta voisi pohtia sitä, miksi naisten tasa-arvopyrkimyksistä kertovassa elokuvassa kaikki keskeisimmät naiset tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän naiiveja tyhjäpäitä (no, oli Amandalla toki paljon hyviäkin ajatuksia), mutta jätettäköön se pohdinta jollekin toiselle. Mukana ainakin yhdet selvästi näkyvät vaijerit eräässä nostokohtauksessa.

En sanoisi Spencer Tracya ja Katharine Hepburnia, joiden kummankaan muita elokuvia en ole kai nähnyt, lainkaan hullummiksi näyttelijöiksi, mutta kuten niin usein tuon aikakauden näyttelijöiden kohdalla, niin eivätpä hekään kunnolla vaikutusta tehneet. Hepburnissa sentään oli varsinkin suuttuneessa mielentilassa tietynlaista uskottavuutta, mutta noin muuten tuntui siltä kuin näyttelijät olisivat seisoneet teatterin lavalla. Doris Attingeria näytellyt Judy Holliday päihitti eläytymisellään selvästi päähenkilöparivaljakon.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Bagdadin varas