Alkuperäinen nimi: Creepshow
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Ted Danson, Leslie Nielsen, Stephen King, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 123 min

- I'll shoot you dead!
- You can't shoot us dead, Richard...
- ...because we're already dead!

1324030473_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Creepshow - yöjuttu valikoitui kuukauden WANHAksi (kirjoitn eka kauhuksi... monta kertaa) puhtaasti siitä syystä, että sarjan toistaiseksi tuorein osa eli Creepshow III tuli hommattua tammikuussa monien muiden syksyn aikana katsottujen kauhupätkien tavoin. Täytyy tunnustaa, että sekoitin tämän sarjan ensimmäisen osan johonkin Stephen Kingin minulle tutuista novelleista tehtyyn kauhukokoelmaan (ehkä jatko-osaan), mutta tämä erhe oli helppo tehdä, sillä Stephen King sentään toimi elokuvan käsikirjoittajana. Niin ja olihan kaksi elokuvan tarinoista lähtöisin Kingin novelleista, mutta ainakaan tietääkseni minä en ole näihin vielä tutustunut (saa kertoa, jos The Crate ja The Lonesome Death of Jordy Verrill / Weeds löytyy jostain suomennetusta kokoelmasta), joten tuttuja eivät olleet tarinat muualta kuin tästä elokuvasta, jonka siis olen nähnyt kerran aiemminkin. Elokuva sisälsi vaihtelevanlaatuisia tarinoita, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin selvästi plussan puolelle.

Elokuvassa on pieni johdanto, jossa Billyllä (Joe Hill, Stephen Kingin poika!) on hallussaan kauhusarjakuvia ja Billyn raivoava isä Stan (Tom Atkins) heittää ne roskiin arvottomana roskana, jonka jälkeen lehden sisältöön paneudutaan huolella ja sivujen kääntyessä sitten alkaa aina uudet tarinat. Tämä johdanto-osuus, johon tavalla jos toisellakin palataan tarinoiden välissä (ei aina) ja elokuvan lopussa, oli ihan kivasti toteutettu ja varsinkin tykkäsin siitä animaatiojäljestä, mikä toi ainakin minulle mieleen He-Man ja Masters of the Universe -piirretyt (joita en ole koskaan kunnolla edes katsonut). Muutenkin minua viehätti näissä kaikissa tarinoissa niin sanotut sarjakuvalliset tehokeinot eli sarjakuvaruutujen, puhekuplien ja vastaavien käyttö siellä täällä. En ole pahemmin kauhusarjakuvia lueskellut, mutta jotenkin tuli muutenkin sellainen olo kuin elokuvassa olisi pyritty nimenomaan vähän kauhusarjakuvamaiseen tunnelmaan ja tyyliin. Koska tarinoita oli peräti viisi, en lähde kirjoittamaan tarinoista mitään yleisnäkemystä, vaan käsittelen lyhyesti jokaista osaa erikseen, kuten tein aikoinaan Painajaisia & Unikuvia -tv-sarjankin kanssa, vaikka siinä kukin tarina käsittikin yhden kokonaisen jakson.

Isäinpäivä (Father's Day)

Minulle tuli jälkikäteen sellainen olo kuin tämä tarina olisi se varsinainen johdanto muihin tarinoihin tai ei johdanto vaan ennemminkin alkupala ennen muita tarinoita, enkä olisi varmaan itse voinutkaan sijoittaa tätä mihinkään muuhun paikkaan. Tarinan idea on nimittäin varsin simppeli eli haudasta nousee vuosia sitten surmattu mies (Jon Lormer), joka ei eläessään ollut saanut kaikkea mitä oli halunnut eli tässä tapauksessa kakkua. Tämä tarina antoi hyvän kuvan myöhemmästä tarjonnasta ja katsojallekin tiedon siitä, että tekijät eivät todellakaan ole ottaneet itseään ja elokuvaa turhan vakavissaan, vaan ovat olleet liikkeellä pilke silmäkulmassa. Kaikki tapahtumat ja hahmot olivat sen verran ylivedettyjä, että eihän tätä katsojakaan voinut vakavasti ottaa ja hauskaksihan tämä tarina osoittautuikin ja hieman tönkkö loppu tuntui kuuluvan asiaan.

Mukana menossa: Ed Harris (The Rock - Paluu helvettiin, The Truman Show)

Jordy Verrillin yksinäinen kuolema (The Lonesome Death of Jordy Verrill)

Tämä tarina oli näistä kaikkein hauskin, jopa hauskempi kuin tuo ylläoleva tarina. Tämä tarina oli tosiaan toinen niistä tarinoista, jotka perustuvat Stephen Kingin aiemmin julkaistuihin novelleihin, joita en siis ole lukenut. Tässä koko tarinassa ei ollut päätä eikä häntää ja se nojaa hyvin pieneen ajatusleikkiin, jota King ei ole lähtenyt tapojensa vastaisesti laajentamaan pidemmälle, vaan homma pidetään yksinkertaisena. Lisäksi Stephen King takakylien maalaisjuntti Jordy Verrillinä oli aivan tajuttoman hauska johtuen jo siksikin, ettei King todellakaan ole näyttelijänlahjoilla pilattu, minkä King selvästi oli sisäistänyt ja siksi vetänyt hahmonsa selvästi yli. Näiden seikkojen yhdistelmä teki tarinasta absurdilla tavalla hyvin hauskan, minkä vuoksi tykkäsinkin tästä paljon.

Vuorovetten viemää (Something to Tide You Over)

Edelliset tarinat olivat ehkä hauskoja, mutta tämä kolmas tarina oli näistä tarinoista sekä paras että karmivin. Tarinassa nimittäin on ideana se, että entisestä vaimostaan (Gaylen Ross) mustasukkainen mies Richard (Leslie Nielsen) upottaa vaimon uuden miehen Harryn (Ted Danson) hiekkaan ja sitten vain odotetaan nousuvettä saapuvaksi. Tällaiset pitkäkestoiset kidutusmurhat ovat usein tosi jänniä, kun yrittää asettautua sen uhrin asemaan, ja siksi niin kiehtovia, joten ihmekös minä sitten pidin tästä. Jos tämä tarina olisi ollut ennen noita paria aiempaa, niin tämän olisi voinut kuvitella olevankin kauheampi kuin mitä se nyt oli, mikä olisi ollut sinänsä koko elokuvaa ajatellen huonompi juttu. Nyt kuitenkin tiesi, ettei kaikki suinkaan lopu siihen Harryn hukkumiseen, joten lopputapahtumat olivat joten kuten odotettuja. Tämä taisi olla näistä tarinoista se kaikkein pisin.

Ted Danson (Kolme miestä ja baby) toi paikoitellen mieleen Tappava ase -aikaisen Mel Gibsonin, mutta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä. Leslie Nielsenin hahmo ei ollut yhtä hauska kuin komedioissaan, mutta tällaisessa vähän vakavampihenkisessä tarinassakin hän tuppasi naurattamaan.

Arkku (The Crate)

Tämä oli sitten se toinen Stephen Kingin novellista lähtöisin ollut tarina ja kyllä minä tästä tunnistinkin joitain hänen novelleilleen ominaisia asioita, kuten hyvin kieron tai ilkeän huumorin käytön. Kinghän ei niin paljon huumoria käytä, mutta kun hän niin tekee, niin usein tuloksena on jotain samanlaista kuin tässä tarinassa, jossa Henry (Hal Holbrook) houkuttelee vaimonsa Wilman (Adrienne Barbeau) pedon syliin. Ennen tätä kuitenkin tarina lähtee liikkeelle niin, että koulun rapun alta löytyy melkein 150 vuotta vanha arkku, jossa uinuu peto, joka alkaa tehdä tuhojaan. Valitettavasti tämä tarina ei sitten maistunutkaan läheskään yhtä paljon kuin edelliset tarinat, sillä tässä oli liikaa tuttua. Tarinan huumorista vastasi juurikin Henryn surma-ajatukset, mutta kun tarinassa tapahtui paljon muutakin, eikä se kaikki hirveän mielenkiintoista, niin se ei oikein riittänyt, eikä tarinasta juuri jännitystäkään saanut aikaan.

Koulun käytävien seinät toivat minulle mieleen jonkin muun elokuvan tai pelin, mutta en vain saa päähäni, että minkä.

Ne ryömivät päällesi (They're Creeping Upon You)

Elokuvan viimeinen tarina, joka olisi melkein voitu jättää kokonaan pois. Ei vain siksi, että elokuva oli jo muutenkin niin pitkä, vaan myös siksi, että tämä oli osista kaikkein heikoin. Tässäkin idea pidetään perin simppelinä eli ötökät valtaavat asuinhuoneiston, jonka pitäisi olla bakteerin- ja ötökänkestävä, mutta ei kuitenkaan ole ja niinpä ötökät asukas Prattin (E.G. Marshall) harmiksi vähitellen valtaavat koko asunnon ja sehän ei tietenkään tiedä hyvää Prattille. Tämä ei ollut karmiva, ei humoristinen, ei mitään. Tai no, olihan tämä tylsä.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvassa oli kyllä Stephen Kingin ja poikansa Joe Hillin lisäksi muitakin selkeitä King-viittauksia. Ensimmäinen löytyy tuosta toisesta tarinasta Jordy Verrillin yksinäinen kuolema, kun lopussa näytetään mailikylttiä Castle Rockiin, joka on tuttu paikka Kinginsä lukeneille. Toinen viittaus löytyykin tarinasta Arkku, jossa yhden alun juhlien vieraan nimi on Tabitha, joka on myös Kingin vaimon nimi.

Creepshow - yöjuttu, Creepshow 2, Creepshow III

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hysteria