*** Varoitus! Sisältää fanipoikailua ***

Movie Mondayn tämän viikon haasteena on kertoa se itselle parhaista parhain näyttelijä, enkä usko, että kenellekään blogiani vähän enemmän seuranneelle tulee suurena eikä edes pienenä yllätyksenä, että minulle se kaikista rakkain ja parhain ja vaikuttavin ja loistavin ja mahtavin ja hurmaavin ja ihanin ja (keksi tähän ylistävä adjektiivi) näyttelijä on tietenkin Meryl Streep. Sen verran paljon olen häntä ylistänyt ja muutenkin hänestä puhunut, ettei varmasti ole jäänyt epäselväksi kenellekään.

1313405930_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Meryl Streep on niitä, joista voin sanoa, että hän on vanhentunut hyvin arvokkaasti. Näin vastikään Streepin läpimurtoelokuvan Kauriinmetsästäjän, jossa hän oli jo hirmu nätti, mutta vaikka noista ajoista on yli kolmekymmentä vuotta, niin Streepin kauneus ei ole hävinnyt yhtään mihinkään, vaan hän on yli kuuskymppisenäkin vieläkin aivan valloittava persoona. Tähän eittämättä vaikuttaa hänen hymynsä, joka tuntuu aina hyvin luonnolliselta ja se kuva, minkä olen saanut hänestä liian vähäisiksi jääneistä näkemistäni haastatteluista, hän tuntuu olevan aidosti elämänmyönteinen ja välitön ihminen. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Meryl Streep osaa vieläpä näytellä. Oikeastaan oli rooli mikä tahansa, niin Meryl Streep kykenee eläytymään hahmoihinsa ihan uskomattomalla tavalla ja vaikka en ihan aina ole tykännytkään ihan hirveästi kaikista Streepin elokuvista (esim. Doubt - Epäilys, vaikka sekään ei ihan huono ollut) , niin silti Streep on ollut aina hyvä. Tuosta mainitusta Doubt - Epäilys -elokuvassahan oli ikävä huomata, kuinka vähäeleisesti Streep esiintyi siinä, mutta sitten taas se vähäeleisyys kuului siihen nunnan osaan, vaikka pääsi Streepin hahmo siinäkin edes vähän näyttämään tunteitaan. Noin ylipäätään on se ja sama, onko Streepin hahmo iloinen, surullinen, vihainen tai jotain muuta, hän tuntuu aina aidolta, sillä hän osaa näytellä kaikkia tunnetiloja erittäin hyvin. Kun Streepin hahmo itkee, tuntuu kuin Streep itkisi itse ja en mene vannomaan, etteikö itselläkin kyynel vierähtäisi silmäkulmassa. Vaikka arvosteluissa yleensä käytänkin näyttelijöistä sukunimeä mainitessani ne toiseen kertaan lyhyen "ajan" sisällä, niin Streepin kohdalla meinaan aina ensin kirjoittaa Meryl, sillä minä käytän hänestä mielessäni aina vain nimeä Meryl ja se hän minulle on, Meryl! Ihana Meryl!

1313405923_img-d41d8cd98f00b204e9800998e1313408583_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Mistä kaikki sai sitten sai alkunsa? No, ihan ensimmäinen näkemäni Streep-elokuva taisi olla Matkalla taivaaseen, jonka tulin katsoneeksi nimenomaan sen aiheen sekä komediallisen luonteensa vuoksi eli tuolloin en tietenkään ollut vielä kehittänyt itselleni mitään Streep-faniutta. No, elokuvasta jäi enemmän mieleen elokuvan juoni kuin Streep sinänsä, vaikka hänet pistinkin heti mieleen, kuten toki Albert Brooksinkin, jota en ole sittemmin kovin monessa roolissa nähnytkään. Tuo elokuva tuli kuitenkin nähtyä silloin ensimmäisinä vuosina ehkä pari-kolme kertaa, mutta sen jälkeen se jäi jotenkin unohduksiin minulta. Pian tämän elokuvan jälkeen tuli nähtyä sitten Villi joki, jossa Meryl Streep sitten ihan tosissaan jäi ikuisiksi ajoiksi mieliini ja erityisesti muistankin hänen (aidon) ilmeensä hänen hahmonsa soutaessa seurueen venettä hiki hatussa. En voi kuitenkaan sanoa, että se todellinen fanitus olisi alkanut vielä tästäkään elokuvasta. Nimittäin kun sitten aikanaan Hiljaiset sillat tuli ensi kertaa televisiosta, se jäi kesken, sillä olin asennoitunut katsomaan nimenomaan Clint Eastwood -elokuvaa ja siihen aikaan Eastwood edusti minulle nimenomaan sellaista Dirty Harry -tyylistä kovanaamaa, joten koin elokuvan tyylilajin aikamoisena pettymyksenä, minkä vuoksi se sitten jäi kesken. Tämän jälkeen näin yhden jos toisenkin Streep-tuotannon, mutta en kykene sanomaan, missä vaiheessa aloin käyttämään hänestä nimitystä maailman paras näyttelijä. Tämä tapahtui kuitenkin jo ennen kuin fanitusvaihe pääsi kunnolla alkamaan. Muistan kuitenkin, että kun Angels in America alkoi, minä aloin katsoa sitä aihevalintansa lisäksi nimenomaan Meryl Streepin mukanaolon vuoksi eli viimeistään tuossa vaiheessa pidin häntä, jos en parhaana, niin parhaimpien joukossa kuitenkin. No, aika kului ja jossain vaiheessa sitten Yleltä tuli Meryl Streep -elokuvien sarja, joka syystä tai toisesta sitten katsomatta, mutta en nyt muista, että miksi. Ehkä olisin halunnut päästä katsomaan ne kaikki ja jäänyt ensimmäiset elokuvat väliin, ehkä se elokuvien sarja tuli samaan aikaan jonkin toisen ohjelman kanssa päällekkäin (muistaakseni elokuvat tuli ykköseltä perjantaina 21.30, mutta en mene takuuseen tästäkään), ehkä olin tuolloin ajatellut katsovani ne elokuvat ilmestymisjärjestyksessä joskus tai ehkä olin jo päättänyt katsoa ne dvd:ltä sitten joskus, mutta en ole varma yhdestäkään näistä teorioista enää. Fanitus ei siis vielä silloin tainnut olla ylikova, vaikka vähän olin harmitellutkin, että jätin ne elokuvat väliin.

1313405943_img-d41d8cd98f00b204e9800998e1313405948_img-d41d8cd98f00b204e9800998e1313405962_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

No, sitten tuli Mamma Mia!. Olen suuri ABBA:n musiikin fani ja omistankin nykyisellään jokaisen heidän studioalbuminsa plus yhden kokoelmankin, joten kun elokuva tuli teattereihin, niin olihan minun päästävä se näkemään, vaikka odotinkin siihen asti, että ehdin nähdä alkuperäisen musikaaliesityksen Turku-hallissa (vai miksi sitä nykyään kutsutaan), sillä musikaali niihin aikoihin kiersi ympäri maailmaa tietenkin vauhdittaakseen myös elokuvan vetovoimaa. Elokuva tuli kuitenkin lopulta nähtyä ja parhaiten elokuvasta jäi hyvän musiikin lisäksi Meryl Streep ja oikeastaan vain hän ja tämä oli elokuva, josta fanitukseni toden teolla alkoi. Tämä on näkynyt ennen kaikkea siinä, etten ole yhtäkään teattereihin tullutta Streep-elokuvaa jättänyt katsomatta Mamma Mian! jälkeen ja nyt tulevaa Rautarouvaakin odotan kuin kuuta nousevaa (näköjään tulee vasta tammikuussa Suomessa ensi-iltaan), kuten myös kaikkia muitakin Streepin tulevia leffaprojekteja, joita tulee vielä toivon mukaan paljon.

Olen toki yrittänyt kerätä esimerkiksi kaikki Jim Carrey- ja Arnold Schwarzenegger -elokuvat, kun ne ovat vastaan tulleet, mutta mitenkään systemaattista se keräily ei ole ollut ja onpahan joskus saattanut jotkut leffat jäädä odottelemaan toista ostokertaa esimerkiksi silloin, kun kädet ovat olleet jo täynnä muita leffoja. Kuitenkin Meryl Streepin kohdalla ostopäätös syntyy vieläkin herkemmin ja muutamassa sekunnissa olenkin jo kahminut leffan käteeni, vaikka valmiiksi ostoskorissa olisi ollut jo sata leffaa (näin ei ole ollut oikeasti, tämä oli kärjistys). Tässä esimerkkinä on jo mainittu Kauriinmetsästäjä, joka lähti ensin hankintalistalle ja sitten mukaani heti sen jälkeen, kun olin kuullut Meryl Streepin siinä olevan. Samaan hengenvetoon en vielä viimeisimmillä todellisella "aarteenmetsästysreissulla" eli edellisellä käynnillä Anttilan leffaosastolla tutkimassa alelaatikoita ja -hyllyjä (siitäkin on jo about vuos aikaa, hui!) tiennyt, että Meryl Streep oli Paholainen pukeutuu Pradaan -leffassa (en tajua, miten tämä on jäänyt huomioimatta, kun muistan nähneeni mainoksiakin), joten en ottanut sitä mukaani, vaikka muistan sen nähneenikin hyllyssä, mutta kun seuraavan kerran poikkean Anttilassa, niin tiedän, että silmilläni oikein hakemalla haen kyseistä elokuvaa sieltä, kun se on verrattain niin tuore tapaus, että luultavasti se sieltä löytyykin. Lisäksi jos koskaan alan käydä ihan systemaattisesti joidenkin näyttelijöiden tuotantoja läpi (lue: ostan ja katson veilä puuttuvat leffat), niin aloitan tuon urakan ehdottomasti Meryl Streepistä. Ties vaikka kaikki leffat omistaessani pitäisin toisinaan sellaisia Meryl Streep -putkia, jolloin katselisin mahdollisimman monta Streepin elokuvaa peräkkäin ja mitä jottei joskus jopa ne kaikki.

1313419974_img-d41d8cd98f00b204e9800998e Meryl Streep 1313419974_img-d41d8cd98f00b204e9800998e - nyt ja aina!