Alkuperäinen nimi: Dances with Wolves
Ohjaus: Kevin Costner
Käsikirjoitus: Michael Blake
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 173 min
 
- He thanks Dances With Wolves for coming.
- Who is Dances With Wolves?
- It is the name all the people are calling you now.

 

 
Yhdysvaltojen sisällissodan aikana ensiaputelttaan joutunut pohjoisvaltioiden luutnantti John C. Dunbar (Kevin Costner) pelkää menettävänsä jalkansa, joten hän ottaa hevosen ja laukkaa keskelle taistelutannerta saadakseen surmansa. Etelävaltojen sotilaat keskittävätkin huomionsa Dunbariin, joten pohjoisvaltojen sotilaat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäävät vihollisen kimppuun, voittavat taistelun ja Dunbarista tulee sankari. Hän saa kiitokseksi jalkaansa varten parhaat kirurgit ja lisäksi hänet siirretään rauhallisempaan tukikohtaan. Tukikohta on jopa niin rauhallinen, että siellä ei ole hänen lisäkseen ketään muita, joten Dunbarin seurana ovat ainoastaan hänen hevosensa Cisco ja yhä enenevissä määrin tuttavuutta tekevä susi, jonka Dunbar nimeää Two Socksiksi. Sitten lähialueen sioux-intiaanien lakota-heimo kiinnostuu Dunbarista ja Dunbarin elämä muuttuu kertaheitolla...

Katseluvuoroon tuli toinen peräkkäinen elokuva, joka vei mukanaan seitsemän Oscaria, ja jonka musiikin on tehnyt erityisesti James Bond -leffoista tuttu John Barry... sattumaako? No, eniveis.Tiedän varmasti nähneeni tämän elokuvan kerran aiemmin ja ellen täysin väärässä ole, se on tapahtunut sen verran nuorena, että epäilen katsoneeni sen tyyliin elokuvan tv-ensi-illan koittaessa, mutta tuskin paljon myöhemmin ainakaan. Niinpä juuri mitään ei ollut elokuvasta jäänyt mieleen, paitsi se, että Kevin Costner on pääosassa, ja se, että elokuva on aika pitkä enkä rehellisesti sanottuna edes muistanut/tajunnut, mistä elokuvan nimi tarkalleen tulee (palautui kyllä heti mieliin, kun intiaanit mainittiin). Pituudesta puheen ollen mietin kyllä eilen, jaksanko katsoa toista pitkäkestoista elokuvaa kahden vuorokauden sisään, mutta kun en jaksanut katsoa mitään muutakaan, niin otin urheasti tämän sitten käsittelyyn. Hyvä niin, sillä Tanssii susien kanssa oli kuin oiikin todella hyvä elokuva, eikä se pituuskaan häirinnyt.

Minulla ei tosiaan ollut oikein mitään käsitystä elokuvan tarinasta, mutta joka tapauksessa tiesin, tai oikeammin sanottuna arvasin, mitä tuleman pitää siinä vaiheessa, kun Dunbar ottaa ensikontaktit näihin lakotaintiaaneihin. En tietenkään juonen jokaista yksityiskohtaa, mutta noin suurpiirteisesti kuitenkin osasin päätellä elokuvan eri tapahtumat... ja vielä oikeassa järjestyksessä. Ai miten? Koska minulle tuli näistä kulttuurien kohtaamisista niin eläväisesti mieleen James Cameronin Avatar, jota on syytetty kopioksi vaikka kuinka monesta eri elokuvan tarinasta ja näköjään yksi elokuvista sitten oli tämä elokuva, minkä Cameronkin on näköjään myöntänyt, nyt kun googletin. Tästä tuttuuden tunteesta ja tapahtumien aavistamisesta huolimatta elokuvaa oli äärimmäisen kiinnostavaa seurata, varsinkin kun minä osasin viihdyttää itseäni seuraamalla, kuinka hyvin nämä aavistukset osuivat kohdilleen. Olihan toki tarinassa eroavaisuuksiakin Avatariin verrattuna, kuten nämä (kilpailevat) verenhimoiset pawnee-intiaanit ja pohdittua tuli sitä, millainen olisi Dunbarin asema suhteesta niihin. Tarina oli täynnä pieniä yksityiskohtia, joita ei ennalta voinut aavistaa, mutta jotka olivat läpeensä mielenkiintoisia, kuten juuri nämä lukuisat Dunbarin ja intiaanien väliset kommunikaatiovaikeuksiset kohtaamiset, lakota-intiaanien keskinäiset neuvonpidot tai vaikkapa Dunbarin ja tämän Two Socks -suden väliset kanssakäymiset. Olihan tarinassa pieniä heikkouksia kuten esimerkiksi se nopeus, jolla Stands With A Fist (Mary McDonnell) oppi puhumaan uudestaan englantia, mutta nämä tuli ohitettua lähes olankohautuksella. Niin ja vaikka elokuvan perustarina olikin tuttu toisesta (myöhemmästä) elokuvasta, niin siitä ei ollut apua loppuratkaisun päättelemiseen, joten kyllä minä tosissani halusin nähdä, miten elokuva tulisi päättymään ja ihan kivastihan se sitten päättyikin.

Elokuvan kuvaus oli onnistuttu tekemään äärimmäisen hyvin, sillä olipa kyse isoista kaukaa kuvatuista kohtauksista tai Dunbarin työskentelyä läheltä kuvaamisesta, niin elokuva piti otteessaan. Elokuvan tunnelmassa olikin siten jotain hyvin taianomaista, mihin vaikutti niin John Barryn kohtauksiin hyvin sopiva musiikki kuin myös komeat maisemat ja itse asiassa molemmat näistä iskivät minuun huomattavasti paremmin kuin edellä katsomassani Minun Afrikkani -elokuvassa. En sano, että Barryn musiikki olisi enää jälkikäteen niin vahvasti mielessä, mutta elokuvan aikana sitä kuunteli todella mielellään. Elokuva oli myöskin edellä mainittua elokuvaa pidempi, mutta tällä kertaa pituus ei kuitenkaan haitannut yhtään, tosin tähän saattoi tosiaan vaikuttaa sekin seikka, että tarina eteni niin ennalta-arvattavasti, että tiesi, kuinka monta isoa tapahtumaa (ainakin) vielä tulisi, ennen kuin elokuva olisi ohi. Missään vaiheessa ei siis näkynyt kyllästymisen merkkejä, vaan hyvin jaksoin alusta loppuun asti.

Etukäteen vähän tuli epäiltyä, onko elokuva kokonaan vain Kevin Costnerin varassa. Näin ei ollut, mutta vaikka olisikin ollut, niin eipä se olisi liiemmin haitannut, sillä Costner tekee elokuvassa todella loistavaa työtä ja pidin hänestä todella paljon niin ennen kuin jälkeenkin lakota-intiaaneihin tutustumista ja jotenkin Costnerista huokui sellainen välitön, mutta lämmin fiilis. Myös Costnerin ympärillä nähtiin hyviä roolisuorituksia varsinkin näiden intiaaneja näytelleiden osalta. Rodney A. Grant esitti varsin uskottavasti (intiaani)soturille sopivan luonteen omaavaa Wind In His Hairista, mutta myös rauhallisempaa Kicking Birdiä näytelleestä Graham Greenestä (Die Hard - koston enkeli) pidin. Stand With A Fistiä näytellyt Mary McDonnell oli ihan ok. Mukana menossa: Floyd 'Red Crow' Westerman (Salaiset kansiot, Dharma & Greg).

Mitä tulee sitten pisteytykseen, niin asian tullessa mieleeni elokuvaa katsellessani olin ehdottomasti sitä mieltä, että tässä on vähintään neljän pisteen arvoinen leffa, mutta niin kokonaisvaltaista vaikutusta se ei tehnyt, että olisin voinut antaa sen enempää, vaikka lähellä se nytkin oli, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan, että toisella katselukerralla ja vain hieman toisessa mielentilassa saattaisin antaa jopa täydet pisteet. Nyt elokuvasta jäi sellainen "hyvä-fiilis", mutta ei kunnolla vaikuttunutta oloa.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Turvatalo