Alkuperäinen nimi: Play Time
Ohjaus: Jacques Tati
Käsikirjoitus: Jacques Tati, Jacques Lagrange, Art Buchwald
Pääosissa: Jacques Tati, Barbara Dennek, Rita Maiden
Valmistusmaa: Ranska, Italia
Ilmestymisvuosi: 1967
Kesto: 119 min

1314350706_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Amerikkalainen turismiryhmä saapuu Pariisiin lentokoneella ja kulkevat läpi massiivisen lentokentän ja turismiryhmään kuuluu eräs Barbara (Barbara Dennek). Toisaalla sitten herra Hulot (Jacques Tati) yrittää saada kontaktia erääseen amerikkalaiseen bisnesmieheen Schulziin (Billy Kearns), mutta eksyy valtavan toimistokompleksin tiloissa. Silloinkin kun hän suurin piirtein tietää missä on, hän ei millään tahdo saada kontaktia Schulziin, joka aina kulkee Hulotin ohi silloin kun Hulotin silmä välttää. Myös Hulot ja Barbara törmäilevät Pariisissa pitkin päivää kuin ohimennen, mutta missä kaikkialla he käyvätkään...

Nyt täytyy taas kerran tunnustaa sivistymättömyyteni, sillä vaikka Jacques Tati onkin nimenä tuttu henkilö, niin hänen elokuvansa eivät sitä ole olleet ja tämä onkin ensimmäinen Tatin elokuvista, jonka näin, vaikka viime syksynä olisi ollut mahdollisuus elokuva nähdä Riemuroma Rivieralla Finnkinon klassikkosarjassa, mutta koska siihen sarjaan kuului niin paljon muitakin sellaisia elokuvia, jotka muuten olisi saattanut jäädä kokonaan näkemättä, niin tuo jäi sitten välistä. Niinpä myös Hulotin hahmoon tutustuin nyt ensimmäistä kertaa ja jos olisin tiennyt herran seikkailevan myös muissa elokuvissa, niin luonnollisesti olisin katsonut nämä elokuvat hieman eri järjestyksessä, sillä ilmeisesti löyhää aikajatkumoa elokuvien kohdalla on. Tämä siis tarkoittaa sitä, että luonnollisestihan minulla ei ollut mitään käsitystä myöskään siitä, millainen elokuva minua odottaisi, joten jonkinlainen kulttuurishokki oli luvassa, kun tämän elokuvan pistin soittimeen. Ihan kelpo tuotos Playtime kuitenkin oli.

Tätä elokuvaa oli jotenkin helppo katsoa ottaen huomioon kuitenkin sen, että elokuvassa ei hirveästi mitään juonta ollut, vaikka toisaalta siinä tapahtuikin paljon. Elokuvan alussa olin asennoitunut vähän toisenlaiseen elokuvaan, enkä sitten saanutkaan lentokenttäkohtauksesta oikein mitään irti, vaikka sen kentän hälinän paninkin merkille hyvissä ajoin. Kun sitten Hulot seikkailee siellä toimistorakennuksessa, aloin viimein pikku hiljaa pääsemään jyvälle elokuvan ideasta, vaikka Hulotin ja Schulzin niin sanottu kissa ja hiiri -leikki pidemmän päälle hieman puuduttikin. Ensimmäisen kerran taisin naurahtaa kuitenkin siellä myyntinäyttelyssä, jossa oli toinen toistaan kummallisempia vekottimia ja nämä vekottimet naurattivat minua enemmän kuin Hulotin toilailut. Tämä äänetön ovi varsinkin oli mainio ainakin silloin, kun sitä käytettiin sen kiinni paiskaamiseen. Seuraavana vuorossa ollut asuntovierailu ei sitten niin hirveästi iskenytkään, vaikka pieniä hymähdyksiä suustani tulikin varsinkin tv:n sijoituspaikan selvittyä. Koko elokuvan riemukkain jakso koettiin sen pisimmässä jaksossa ravintolassa, jossa oli remontti pahasti kesken ja muutenkin siellä sattui ja tapahtui kaikenlaista ja vaikka rakennelmat olivatkin vähän rempallaan, niin niitä osattiin tarpeen tullen käyttää sitten hyödyksi ja tästä esimerkkinä oli sitten tämä "VIP-luola". Tässä ravintolajaksossa kuitenkin vasta ihan kunnolla pääsin elokuvan tunnelmaan ja sitä olikin oikein hauska katsoa. Elokuvan luonteen vuoksi ei ollutkaan sitten oikein väliä, miten se päättyisi ja milloin, vaan kun sen päättyi, se päättyi jättämättä mitään selvää tunnejälkeä aivosopukoihin, vaikka sen bussimatkan alussa saikin nauttia ainakin yhdestä ihan hauskasta visuaalisesta vitsistä.

Dialogiahan elokuvassa oli vähän ja paljon tilaa selvästikin annettiin ympäristön äänille ja tämä oli ehkä vähän harmikseni (ei vaikuttanut pisteisiin... ehkä) otettu huomioon myös tekstityksessä, josta oli monia repliikkejä jätetty kääntämättä niin lentokentällä kuin esimerkiksi ravintolassakin. Tosin kyllähän käsitin, että tärkeintä ei ollut se, mitä ihmiset sanoo, vaan mitä ne tekee; luonnehdinkin tätä eräänlaiseksi moderniksi mykkäelokuvaksi, vaikka aito mykkäelokuva ei toki ollutkaan. Kyllä minä jo toimistorakennuksessa ja asuinhuoneistoissa kykenin keskittymään ympäristön ääniin, sillä tuntuihan se itsestäänselvältä, että niillä äänillä on tärkeä osa elokuvassa, vaikka lähinnä taustalla kuuluivatkin. Musiikki kuulosti ihan ostoskeskusmusalta, mutta ihan miellyttävältä sellaiselta ja jäikin päähän soimaan.

Lentokentällä en niin hirveästi kiinnittänyt huomioon arkkitehtuuriin muuten kuin ehkä vessojen puolesta, mutta siellä toimistorakennuksessa aloin enemmänkin kiinnittää huomiota näkemiini huoneisiin ja tulinkin pienen pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että jos kyseiset rakennelmat ovat oikeasti olemassa (enhän tiedä yhtään, millaiset pariisilaiset toimistotilat mahdollisesti ovat joskus olleet), niin minä kyllä syön pääni ja kas, ei ne olleetkaan, vaan kaikki lavasteet oli rakennettu massiiviseen "Tativilleen" ja niiden tarkoitus olikin näyttää Pariisia sijoitettuna johonkon tulevaisuuteen. Samaa luokkaa toki olivat jo mainitut elektroniikkavempaimetkin sekä asuinhuoneistotkin. Viimeistään asuinhuoneistojen kohdalla taisin tajuta, että joo, ihan oikeasta kaupungista ei ole kyse, mikä on ehkäpä peräti hieman sääli, sillä vaikka muuhun lavastukseen nähden Royal Garden -ravintola oli monin paikoin tavallisen oloinen paikka, niin ne tuolit olivat niin hienot, että olisin voinut mennä käymään siellä vain istuakseni niillä tuoleilla.

Elokuvan hahmot jäivät jotenkin erityisen etäisiksi ja tämä koski myös Hulotia näytellyttä Jacques Tatia. Liian lähelle kameraa hänen hahmonsa ei juuri koskaan oikein päässyt, vaikka sinänsä ihan perushuvittavaksi Tatin tunnistikin. Barbara Dessek pääsi ainakin yhdessä kohtauksessa (kukkakauppakohtauksessa) vähän enemmän esiin, mutta muuten häntäkin vaivasi hieman sama etäiseksi jäämisen tunne. Noin muutenkin kun dialogia oli vähän, niin ei sinänsä tullut keskityttyä hirveästi hahmoihin, varsinkin kun niitä oli pitkin elokuvaa paljon ja kovin kauan ei taidettu kuvata yhtäkään niistä.

Voi olla, että antamani pisteet suorastaan huutavat vastalauseita, mutta en vain kyennyt antamaan elokuvalle tällä kertaa tämän enempää, sillä niin erilaiseen elokuvalliseen maailmaan jouduin yhtäkkiä hyppäämään, että hämmennyin tästä kaikesta. Kuitenkin elokuva suorastaan huutaa uutta katselua sitten joskus myöhemmin (ehkä sitten, kun hommaan ne muut Hulotit), sillä elokuvassa on runsaasti potentiaalia olla vielä parempikin. Senkin tiedän, että kun ne muut Tatin elokuvat tulevat katseluun, niin osaan varautua niihin vielä avarakatseisemmin, joten ehkä selviän niistä vähemmillä yllätyksillä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 7. kausi

Edit. Vaihdoinkin seuraavana arvosteluvuoroon päätyvän elokuvan; en viitsi arvostellakaan (Tatin) lyhäreitä, jotka ovat vain ekstramateriaalina.