Alkuperäinen nimi: Mulholland Drive
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Harring, Justin Theroux
Valmistusmaa: Ranska, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 145 min

- What's going on Cynthia?
- It's been a very strange day.
- And getting stranger.

1313610649_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Nainen (Laura Harring) joutuu auto-onnettomuuteen Mulholland Drivellä ja menettää muistinsa. Hän löytää tiensä Los Angelesiin, jossa hän bongaa matkoille lähtevän Ruthin (Maya Bond) ja hiipii tämän asuntoon. Pian asuntoa tulee asuttamaan Ruthin sukulaistyttö Betty (Naomi Watts), joka haaveileen näyttelijänurasta, ja joka sitten löytää talosta tämän naisen, joka esittäytyy Ritaksi. Betty pitää Ritan tarinaa jännittävänä ja päättää auttaa tätä löytämään itsensä, mutta onnistuuko se ja mitä tekemistä tuittuilevalla ohjaajalla Adam Kesherillä (Justin Theroux) on kaiken tämän kanssa?

Katsoin Mulholland Driven jo tiistaina, mutta en saanut kirjoitettua tätä eilen, mutta toisin kuin joku saattaisi kuvitella, niin se ei todellakaan johtunut siitä, että minun olisi pitänyt ensin vähän miettiä elokuvan tapahtumia itsekseni vaan ihan muista, arkipäivän kiireistä (samasta syystä en ehtinyt eilen illalla elokuvien ääreen). Tämä elokuvahan oli Harrin toive tuosta tämän vuoden alusta, kun kyselin kuukauden WANHA -toivomuksia, joten nyt oli sitten aika tämän toteuttamiseen, sillä seuraavien viikkojen katsomisilla on tietty teemansa ja halusin hoitaa tämän pois alta ennen niitä.

Itse elokuvan olen nähnyt kokonaisuudessan vain kerran aiemmin ja kerran yritin aloittaa tämän katsomista tv:stä, mutta jouduin jättämään leikin kesken jo puolen tunnin kohdalla, mutta tämä ei johtunut elokuvasta vaan silloisesta yleisestä väsymystilastani. Kun sitten katsoin elokuvan kokonaan ensimmäistä kertaa, niin olin tietenkin ihan pihalla, vaikka pidinkin elokuvaa ihan kohtuuhyvänä, mutta en tuon katselukerran perusteella olisi uskonut, että mielipiteeni elokuvasta voisi muuttua ainakaan positiivisempaan suuntaan. Niin siinä kuitenkin vaan kävi ja oikeastaan pidinkin tästä erittäin paljon.

Elokuva alkaa kummallisella tanssikohtauksella, jossa tanssijat tuntuivat tanssivan jiveä tai jotain vastaavaa (en ole tanssityylien asiantuntija), minkä jälkeen päästiin jo Mulholland Drivelle ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Olin oikeastaan aika yllättynyt, kuinka yhtenäisesti elokuva eteneekään hyvin pitkän ajan ja elokuvalla onkin siten ihan kunnollinen tarina tai oikeastaan kaksi. Varsinaisessa tarinassa seurataan "Ritan" ja Bettyn tarinaa ja heidän salapoliisiseikkailuaan ja sivutarinassa sitten on sitten tämä ohjaaja Adam Kesherin kujanjuoksu elokuvamaailmassa. Mitä parasta, molemmat näistä tarinoista olivat sekä äärimmäisen kiehtovia että jännittäviä, varsinkin kun en muistanut Bettyn ja Ritan tarinasta kuin pieniä välähdyksiä ja koko Kesher-kuvion olinkin ehtinyt unohtaa. Toki elokuvan ollessa ns. selkeimmillään välillä tapahtui joitain pieniä kummallisuuksia, mutta kummallisuudet eivät nousseet kovinkaan suureen rooliin ennen kuin vasta elokuvan loppuvaiheilla (no, olihan se yksi pitkähkö pikaruokalakohtaus). Elokuvassa on hyvin jännittävä tunnelma, mihin eittämättä auttaa Twin Peaksin musiikinkin parissa häärineen Angelo Badalamentin hyvin elokuvan tunnelmaan sopiva musiikki, mutta totta kai tekemistä oli myös Lynchin tavalla kuvata elokuvaansa. Itse asiassa minulle tulikin paikoitellen Twin Peaks mieleen ja tämä oli vain positiivista. Bettyn ja Ritan tarinaan verrattuna Adam Kesherin tarina tuntui hyvinkin tavallisen oloiselta, mutta päätarinan vanavedessä sekin oli saatu tuntumaan jännittävältä. Jännitettävää riittikin, sillä minua kiinnosti kovasti saada tietää, miten Bettyn ja Ritan lopulta käy ja mikä rooli Kesherillä on koko kuviossa.

Sitten lähempänä loppua koko juttu käännetään päälaelleen ja tapa, jolla se tehtiin, tuntui ainakin minun makuun ehkä hivenen heppoiselta. Kun Betty löysi ratkaisun kaksikon yhteiseen pulmaan, tuntui tämä löytämistapa hieman naurettavalta, mutta yllättäen hyvin pian sekin saakiin kuulostamaan jopa ihan järkevältä ajatellen ihan vaan elokuvan omaa kontekstia. No, jollain elokuvan tarina (ja katsoja) piti saada pois raiteiltaan ja nähty ratkaisu oli sitten se jokin tapa; nyt kävi näin. Olin ihan varma sen tapahtuessa, että elokuva alkaa luisua niin sekavaan suuntaan, että minulta menee siitä maku, mutta yllättäen näin ei sitten tapahtunutkaan. Loppujaksoa katseli vähän niin kuin omana tarinanaan, mutta samalla osana aiemmin nähtyä päätarinaa. Totta kai sitä pyöritteli kaiken maailman teorioita loppua kohden ja vähän niitä pohdin vielä ajoittain elokuvan jälkeenkin, mutta mihinkään pidempiaikaisiin pohdintoihin en ryhtynyt, kun tiedän, ettei täysin oikeaa vastausta olekaan, joten nämä pohdiskelmat olisivat lopultakin turhia. Niinpä en niihin pidemmälti käyttänyt aikaa, mutta en voi myöntää, etteikö nämä teorioiden ajatteleminen olisi ihan kiehtovaa. Myönnän miettineeni eräänlaista aikaluuppia, mutta ei kaikki tapahtumat sopineet siihenkään teoriaan. Tietty kaiken voi aina selittää rinnakkaistodellisuuteen joutumisella, mutta onhan sekin aika turhan helppo vastaus.

Naomi Watts ja Laura Harring olivat todella toimiva pääpari ja hieman ihmettelinkin, ettei kumpikaan saanut edes Oscar-ehdokkuutta rooleistaan. Molemmille sen ehdokkuuden olisin voinut hyvin suoda, mutta varsinkin Harringille, joka sekaisin olevana Ritana oli kyllä niin vaikuttava kuin joku vain voi olla ja hän sopikin hyvin tällaiseen tiivistunnelmaiseen jännitystarinaan. Justin Theroux teki hänkin ihan hyvää jälkeä, vaikka hieman rutiininomaiselta suoritukselta tuntuikin, sillä eniten hänestä jäi mieleen kysymys siitä, miksi hänen nimensä oli alkuteksteissä ennen Wattsia ja Harringia. Mukana menossa: Michael Des Barres (Ihmemies MacGyver), Michael J. Anderson (Twin Peaks, Carnivàle) sekä Chad Everett (Melrose Place).

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Braveheart - Taipumaton