Alkuperäinen nimi: Jingle All the Way
Ohjaus: Brian Levant
Käsikirjoitus: Randy Kornfield
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Sinbad, Rita Wilson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 85 min

- Jamie, let me talk to your mother.
- She's next door pettin' Ted.

 

 
Howard Langston (Arnold Schwarzenegger) on kiireinen bisnesmies, joka aina myöhästyy poikansa Jamien (Jake Llöyd) tärkeistä tapahtumista. Joulun alla Howard myöhästyy Jamien karaten vyötilaisuudesta ja hyvitykseksi hän lupaa hankkia Jamielle joululahjaksi tämän hamuaman, vuoden hittilelun, tv:stä tutun Turbomanin action-figuurin, vaikka todellisuudessa Howardin olisi pitänyt hankkia se jo ajat sitten. Niinpä hän suuntaa jouluaattoaamuna monien muiden mattimyöhästen kanssa lahjaostoksilla, mutta Turbomania ei vain löydy mistään, sillä se on myyty loppuun jo ajat sitten. Kaiken lisäksi Howard ei ole suinkaan ainoa, joka tuota hamuttua action-figuuria kaipaa, vaan hän saa joulunajan arkkivihollisen sattumalta tapaamastaan postimies Myronista (Sinbad)...

En tiedä teistä, mutta mielestäni siirtymä Armottoman maailmasta tähän elokuvaan on jokseenkin raju, mutta kun nämä nyt olivat peräkkäin leffapinossa, niin menköön. Muistelisin nähneeni elokuvan ainakin kerran ellen parikin kertaa, enkä pitäisi ihan mahdottomana sitäkään, että se ensimmäinen kerta olisi tapahtunut leffateatterissa (poor me). Oli miten oli,  en kunnolla muista, mitä mieltä olin tästä elokuvasta aiemmilla katsomiskerroilla, vaikka jotain sekin varmaan kertoo, että olin suhtautunut elokuvan tulevaan katsomiskertaan vähintäänkin nihkeästi, mihin on toki voinut vaikuttaa myös ns. yleinen mielipide, mene ja tiedä, mutta koska kyseessä on kuitenkin Schwarzenegger-elokuva, niin olihan minun tämäkin elokuva hankittava itselleni. Vaikka typerällä suomenkielisellä nimellä varustettu Isäni on turbomies ihan siedettävä tapaus olikin, niin ei tämä ainakaan näin aikuiseen makuun kunnolla iskenyt.

Väittäisin, että Isäni on turbomies on Arnold Schwarzeneggerin uralla se kaikkein eniten lapsille suunnatuin tapaus, mikä sitten näkyikin hyvin vahvasti toteutuksessa. Elokuvan tilanteet ja huumori ovat tarkoituksellisen ylivedettyjä tavalla, joka on saattanut hyvinkin vetää lapsikatsojia puoleensa (onkohan asiasta tutkimuksia?). Vaikka taistelu Turbomanista käykin välillä todella kuumana, niin kuitenkin meno on kuitenkin sen verran kilttiä, että lapset voisivat hyvinkin viihtyä. Varsinkin kun koko homma on kääritty joulupapereihin, mikä näkyy muun muassa värikkäässä kuvamaailmassa, niin en pitäisi lasten viihtymistä elokuvan parissa kovinkaan ihmeellisenä. Menoa ja vilskettä riittää pitkin elokuvaa, josta esimerkkinä niin tavaratalo- kuin tämä salainen joulupajakin, ja kaikki huipentuu suureen, absurdiin lopputaisteluun Turbomanista, joka ei ollut ihan yhtä rajua kuin lapsille ja nuorille suunnatuissa sankaripiirretyissä, niin mikäs siinä. Loppuratkaisukin oli lapsekkaan kiltti, jopa elokuvan pahikselle Myronille.

Ongelma tosiaan oli vain se, että minä olen ohittanut lapsuusajat jo ajat sitten. Niinpä vaikka Turbomanin metsästys olikin mielestäni tarpeeksi höpsö idea jouluelokuvaan, niin kokonaisuus tuntui jäävän vähän puolitiehen. Myönnän viihtyneeni ainakin silloin, kun tämä hakureissu oli kovimmillaan päällä eli juuri silloin, kun Howard kamppaili monien muiden tavoin löytääkseen Turbomanin, mutta heti kun meno kunnolla rauhoittui, kuten kuppilakohtauksessa, niin mielenkiinto tuntui lopahtavan kuin seinään. Olihan elokuvan huumorissa hetkensä (esim. Myronin pommibluffit), mutta kuitenkin pääosin seurasin elokuvaa korkeintaan pienen vienon hymyn kera. Itse asiassa ainoan kerran kun oikeasti nauroin, oli Howardin lennellessä Turbomanina, mutta en siksi, että tämä lento olisi itsessään ollut kovin hauska, vaan siksi, että sen toteutus oli välillä äärimmäisen nolon näköistä ja veikkaankin, että jopa moni lapsi voisi yhtyä tähän. Kaiken lisäksi lopputaistelukohtaus oli näin aikuisen näkövinkkelistä hyvin teennäisen oloinen; ihan kuin Jamielle ei tulisi mieleen tehdä mitään muuta kuin kiipeillä ylöspäin kohti vaaroja. Kokonaisuutena kuitenkin elokuva, jonka parissa meni suhteellisen kevyesti eilisilta, mutta eipä sitten sen enempää.

Arnold Schwarzenegger oli oma jäyhä itsensä, mutta ehkä juuri siitä syystä tavallaan sopiikin tällaiseen lastenelokuvaan, vaikka itse mieluiten näkisinkin häntä vähän toisentyyppisissä rooleissa. Eipä Schwarzenegger tuo rooliinsa mitään sellaista, mitä ei olisi nähty muissakin hänen komedioissaan, joten ei siitä sen enempää. Muistan, kuinka ainakin yhdessä vaiheessa monien elokuvien poikien hiustyyli muistuttivat kovasti toisiaan, mutta tämän elokuvan myötä tuli mieleen, että myös nuoremmillekin katsojille sopivien komedioiden äideissä oli paljon samaa. Nytkin tämän elokuvan äidin roolissa hääränneen Rita Wilsonin olemuksesta tuli mieleen ainakin Valehtelija! Valehtelijan! Maura Tierney sekä jonkin muun 90-luvun komedian äiti, mitä en saa kuitenkaan päähäni; niin ja oli Wilsonissa ripaus Jamie Lee Curtistakin. Elokuvan hyvää naapuria Tediä ja Simpsonien vakiovierasäänenä minulle tutuksi tullut Phil Hartman toi roolinsa puolesta nimenomaan Simpsonien Ned Flandersin, vaikka Tedillä selvästi olikin vähän katalammat syyt käytökselleen. Sinbad oli ihan ok.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: American Pie: Luokkakokous