Sivustakatsoja2020-12-17T10:50:02+02:00Blog Integration Feed Generatorhttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/sivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Blogin osoite on muuttunut]]>
Kuten olette saattaneet huomata, niin tänne ei ole uusia arvosteluja tullut miesmuistiin ja edellinenkin tänne kirjoitettu arvostelu jäi tyngäksi. Tämä johtui puhtaasti Vuodatus.netin kaatumisesta, mikä aiheutti viikkojen huoltotauon. Näin ollen uusia kommentteja tai kirjoituksia ei ole voinut lisätä, joten tiedotus tämän blogin kautta on ollut mahdotonta ja näin jälkikäteen selvisi sekin, että Vuodatus.netissä olevat kuvatkin katosivat lopullisesti(?) bittiavaruuteen.
Mutta ei hätää. Jo viime vuoden puolella aloin hiljakseen rakentaa uutta blogia (samalla nimellä) Bloggerin puolelle eli tämä Vuodatuksen huoltotauko ei ollut muuton syy, mutta kieltämättä nopeutti sitä ja jouduinkin julkaisemaan tuon uuden blogin hieman keskeneräisenä ja itse asiassa juuri tänään sain yhden keskeneräisen asian hoidettua loppuun eli Kokoelmassa-välilehden linkit kuntoon. Tekemistä sielläkin puolella vielä riittää, mutta siitä huolimatta arvosteluja sinne tulee tasaiseen tahtiin ja joitakin täällä julkaisemattomia arvosteluja löytyy jo Bloggerin puolelta, joten tervetuloa! Uusi osoite on:
]]>2012-07-26T17:28:01+03:002019-11-24T23:10:15+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/07/blogin-osoite-on-muuttunutsivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Project 1001, osa 220/1001: La souriante Madame Beudet]]>Alkuperäinen nimi: La souriante Madame BeudetOhjaus: Germaine Dulac Käsikirjoitus: Germaine Dulac, André Obey Pääosissa: Germaine Dulac, Alexandre Arquillière, Jean d'Yd Valmistusmaa: RanskaIlmestymisvuosi: 1922Kesto: 54 min Rouva Beudet (Germaine Dulac) on avioliitossa herra Beudetin (Alexander Arquillière) kanssa. Miehellä on tapana leikkiä aseellaan varsinkin vieraiden nähden itsemurhaparodiaa, mutta mitään ei koskaan tapahdu, sillä ase ei ole ladattu. Rouva Beudet puolestaan on kauan sitten saanut tarpeekseen moisista leikeistä, eikä hän muutenkaan ole kovin tyytyväinen avioliittoonsa, vaan hän suhtautuu mieheensä suorastaan vihamielisesti. Lopulta rouva Beudet saa tarpeekseen ja keksiikin ovelan juonen päästäkseen miehestään eroon, mutta toteutuuko suunnitelma sittenkään ihan niin kuin rouva Beudet toivoo...
La souriante Madame Beudet oli toinen kahdesta Sodankylässä tänä vuonna katsomistani mykkäelokuvista. Tai no, oikeastaan toinen kolmesta, sillä lyhyytensä vuoksi tämän jälkeen nähtiin vielä samaan esitysaikaan kuuluva Vain tunnit, mutta tämä oli selkeästi se ns. pääelokuva. Kuten tapoihin kuuluu, myös tähän elokuvaan kuului livesäestys ja tällä kertaa musiikista vastasi hollantilainen mykkäelokuvamusiikin säveltäjä Maud Nelissen, joka soitti muutaman muun soittajan kanssa. Tämä elokuva ei ollut minulle etukäteen mitenkään tuttu, joten suhteellisen avoimin mielin pääsin elokuvaa katsomaan, mutta La souriante Madame Beudet, jolla ei taida olla suomenkielistä nimeä lainkaan, ei onnistunut minua kovin hyvin viihdyttämään.]]>2012-07-10T13:39:01+03:002019-11-24T23:10:17+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/07/project-1001-osa-220-1001-la-souriante-madame-beudetsivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Tytöt]]>Alkuperäinen nimi: Les GirlsOhjaus: George Cukor Käsikirjoitus: John Patrick Pääosissa: Gene Kelly, Mitzi Gaynor, Kay Kendall Valmistusmaa: YhdysvallatIlmestymisvuosi: 1957Kesto: 114 min
- Would you like a glass of water? - Why, do you want to soak your feet? Aikoinaan hyvin menestyneen ja tanssija Barry Nicholsin (Gene Kelly) johtaman pariisilaisen Les Girls -tanssiryhmän jäsenten tiet ovat kaikonneet. Vuosia myöhemmin yksi ryhmän jäsenistä, Sybil Wren (Kay Kendall) kirjoittaa ryhmän loppuajoista muistelmansa, jossa väitetään toisen ryhmän jäsenen, Angèle Ducrosin (Taina Elg) yrittäneen itsemurhaa. Angèle suivaantuu väitteistä ja haastaa Sybilin oikeuteen. Niinpä Sybilin täytyy alkaa kerrata hänen, Angèlen sekä ryhmän kolmannen jäsenen Joanne "Joy" Hendersonin (Mitzi Gaynor) yhteisistä hetkistä, mutta mikä lieneekään totuus, sillä myös Angèle ja Barry pääsevät kertomaan oman versionsa samoista ajoista ja kaikki ne poikkeavat jossain määrin toisistaan?
En tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla, mutta syystä tai toisesta halusin kovastikin nähdä tämän. Ehkä luulin elokuvaa alun perin nimensä perusteella ranskalaiseksi, mikä jostain syystä näkyi sitten siinä, että halusin nähdä tämän, enkä ole varma, että miksi, sillä en minä heikkona ranskalaisiin elokuviin ole. Toisaalta senkin jälkeen, kun tajusin kyseessä olevan amerikkalainen elokuva, katsomishalut eivät vähentyneet lainkaan. Elokuva esitettiin kahdesti, mutta ensimmäistä, torstain esitystä en "ehtinyt" katsomaan, mutta lauantain esityksen kyllä ja hyvä niin, sillä näin pääsin kuin varkain katsomaan edes yhden elokuvan myös päävieras Taina Elgiltä, jonka mukana olemista en tiennyt silloin, kun katselupäätös syntyi (myöhemmin mutta ennen esitystä kuitenkin tämäkin selvisi minulle). Noh... Les Girls ei ollut ihan niin mukaansatempaavaa viihdettä kuin olin vähän ounastellut, mutta kuitenkin ihan pikkuhauska musikaalikomedia.
Elokuvan oikeussali toimi ikään kuin tekosyynä sille, että elokuvassa voitaisiin kuulla kolme eri versiota tapahtumista, mutta oikeastaan ei ollut edes kunnolla väliä, miten oikeudenkäynti päättyisi. Aluksi kuvittelin, että jokaisen todistajan - eli Sybilin, Angèlen ja Barryn - tarinat olisivat identtiset muuten, mutta näkökulmaa vain olisi vaihdettu niin, että versiosta toiseen siirryttäessä katsoja saisi aina vähän lisävalaistusta tapauksesta, mutta ei. Noh, ottaen huomioon elokuvan pituuden tämä oli ehkä ihan ymmärrettävää, sillä niin paljon hahmot keskenään viettivätkin aikaa, ettei perustarina hirveästi muuttuisi. Sen sijaan eri tarinat sisälsivät paljon oletuksia silloin, kun todistusvuorossa ei ollut itse nähnyt kaikkea, mutta myös suoranaisia valheita erinäisistä tapahtumista. Tämä oli sinänsä vähän ikävää, sillä nyt jäi oikeuden päätöksestä riippumatta lähinnä katsojan itsensä arvioitavaksi, jos sillä siis halusi päätään vaivata, että mikä tarinoista oli totta ja jotenkin tuli sellainen tunne, että tekijät ovat halunneet kansan uskovan nimenomaan elokuvan päämieshahmoa eli Barrya; minä ainakin uskoin juuri hänen tarinaansa.
Tästä pienestä harmituksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin kokonaisuutena ihan hauska ja kevyt tapaus. Sellaista perushömppää, jonka helposti jaksoi katsoa ja kunhan aikaa kuluisi tarpeeksi kauan, niin mitä jottei jossakin vaiheessa uudestaankin. Perushömppyys tarkoitti sitten myös sitä, että vaikka elokuvan rakenne poikkesikin kovasti useimmista muista vastaavista, niin silti tarinassa oli paljon tutunoloista. Vaikka tämä olikin osin myös musikaali, niin laulua elokuvassa nähtiin verrattain vähän ja ehdottomasti vähemmän kuin luulin, ja niistäkin suurin osa kuultiin lavalla, sillä lavan ulkopuolella taidettiin lauleskella vain pariin otteeseen. Tanssinumerot olivat kyllä hyviä ainakin silloin, kun hahmot keskittyivät nimenomaan siihen tanssimispuoleen.
Tytöt oli Gene Kellyn viimeinen MGM-musikaali ja nyt jopa vähän hämmästyneenä huomasin, että elokuva oli myös ensimmäinen elokuva, jonka Kellyltä olen nähnyt (joo, en ole katsonut edes Laulavia sadepisaroita vielä). Hyvä ja valovoimainen esiintyjä hän kuitenkin oli ja tanssiakin osasi, joten en ihmettele lainkaan hänen suosiotaan. Elokuvan tyttöjä näytelleet Taina Elg, Kay Kendall ja Mitzi Gaynor olivat kaikki kanssa ihan hyviä ja en voi kieltää: vähän ihaniakin. Tasavertaisilta kolmikko tuntui, eikä yksikään heistä noussut oikeastaan toista paremmin esille, vaikka hahmojen luonteista eroja olikin, joten heidän tekemisiään oli varsin kiva katsella.
Pisteitä: 3/5
PS. Vuodatus.netin kuvapalvelu on vieläkin jumissa, joten siksi blogissa ei näy tällä hetkellä kuvia.
Seuraavana arvosteluvuorossa: La souriante Madame Beudet]]>2012-07-03T12:46:01+03:002019-11-24T23:10:20+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/07/tytotsivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Pieni suuri seikkailu]]>Alkuperäinen nimi: InnerspaceOhjaus: Joe Dante Käsikirjoitus: Jeffrey Boam, Chip Proser Pääosissa: Dennis Quaid, Martin Short, Meg Ryan Valmistusmaa: YhdysvallatIlmestymisvuosi: 1987Kesto: 120 min
- Uh, good news Jack! I think we can rule out demonic possession right off the bat. - But, the little voice from inside was talking to me.
- See, that proves it: demons talk through you - not to you.
Armeijan leivissä toimiva luutnantti Tuck Pendleton (Dennis Quaid) aiheuttaa humalapäissään kohtauksen ansioituneiden lentäjien juhlatilaisuudessa ja hänet potkitaan pihalle ja tapauksen johdosta Tuckin tyttöystävä Lydia (Meg Ryan) jättää Tuckin. Hänen toimintakykyynsä eivät ihan kaikki luota, mutta silti hänet valitaan salaiseen hankkeeseen, jossa on tarkoitus pienentää ihminen avaruuskapselia muistuttavassa aluksessa ja siirtää jänikseen, jotta tiedemiehet saisivat lisätietoja jäniksen elimistön toiminnasta. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä rahanahneet rikolliset asemyyjät murtautuvat laboratorioon juuri, kun Tuck on pienennetty ja koetta valvova tutkija Ozzie Wheeler (John Hora) pakenee pienennetyn Tuckin sisältävän ruiskun kanssa, mutta saa peräänsä aseproteesikädellä varustetun Igoen (Vernon Wells). Wheeler hätääntyy ja ostoskeskuksessa sitten hätäratkaisuna pistää ruiskun sisällä kaupan myyjänä toimivan Jack Putterin (Martin Short) sisälle ja pian Tuck ja Jack joutuvat yhdessä toimimaan estääkseen rikollisten juonet...
Sodankylän lauantaipäivä starttasi tällä elokuvalla, sillä vaikka en onnistunutkaan täyttämään koko aikataulusuunnitelmaa Joe Danten elokuvilla, niin nyt tällä esityspaikalla oli tarjolla Mestariluokkaa, joita olin katsonut jo pari kappaletta, Miss Farkku-Suomea, jonka nimi ei herättänyt mielenkiintoa sekä elokuva Béla Tarrilta, jolta olin myöhemmin samana iltana menossa katsomaan toisen elokuvan, joten tämä esityspaikka sopi oikein hyvin käyttää Dantelle, joka kuitenkin lukeutui allekirjoittaneella festivaalin kiinnostavimpien (lue = minulle tunnetuimpien) vieraiden joukkoon. Tiesin kyllä Danten Gremlinsien perusteella ihan hyväksi ohjaajaksi, mutta minulle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon tästä elokuvasta pidinkään. Pieni suuri seikkailu nimittäin oli näistä monista festivaaleilla nähdyistä neljän tähden elokuvista ainoa, jonka kohdalla harkitsin jossain vaiheessa jopa korkeampaa pistemäärää.
Vaikka elokuvan suomen- ja englanninkielisten nimien perusteella pystyikin päättelemään jo jotain, niin kunnolla kuulin elokuvan aiheen vasta esitystä edeltäneessä esittelyssä ja myönnettävä on, että olin hieman pettynyt, kun kuulin elokuvan sisältävän enemmän komediaa kuin scifiä, sillä aiheesta olisi saanut kiehtovan scifiseikkailun. Nopeasti pettymys vaihtui suureksi iloksi, sillä huomasin todellakin viihtyväni tämän elokuvan parissa, sillä elokuvan huumori oli kuin olikin todella hauskaa, eikä elokuvaan hirveästi suvantovaiheita mahtunut (ihan vähän kuitenkin). Tähän auttoi eittämättä tarinan totaalinen älyvapaus, sillä eipä siinä hirveästi järkeä ollut, mistä hyvänä esimerkkinä kävi vaikkpa tämä aseilla varustetulla proteesikädellä varustettu Igoe. Elokuva sisälsi pieneksi yllätyksekseni vähemmän seikkailua itse Jackin kehon sisällä kuin etukäteen kuvittelin, mutta mitäpä siitä, kun kehon ulkopuoliset tapahtumatkin naurattivat kovasti, sillä elokuvassa oli monia hulvattomia käänteitä, joita ei tosiaankaan voinut etukäteen arvata. Eniten minua kuitenkin hauskuutti Tuckin ja Jackin yhteiset hetket, joita sattuneista syistä riittikin aika paljon. Tuckin seikkailut Jackin sisällä sisälsivät niin ikään monia absurdeja tapahtumia, vaikka Jackin sisäinen maailma menikin visuaaliselta ilmeeltään melkein campin puolelle. Viitaten humalakohtaukseen, niin kaikenlaisia lisävarusteita siinä pienennyskapselissa olikin! Kuin kaiken kruunuksi elokuva päättyi melko hulvattomalla tavalla viitaten mahdolliseen jatko-osaan, jota ei koskaan tullut, vaikka suunnitteilla se taisikin olla.
Yksi elokuvan suoloista oli sen hahmot, jotka olivat todella pöhköjä, mutta juuri siksi niin hauskoja. Varsinkin elokuvan pahikset olivat mieleeni eli heidän näyttelijänsä tekivät verratonta työtä. Vernon Wells Igoena oli varsinkin todella hauska, mutta myös muita pääpahiksia tohtori Margaret Cankeria ja Victor Scrimshawia näytelleet Fiona Lewis ja Kevin McCarthy tekivät kanssa hyvät suoritukset. Ei sillä, elokuvan päätähti Dennis Quaid oli kyllä elementissään tässä virkaheiton lentäjän roolissaan ja hän sai aikaan monituiset naurut. Eipä Martin Shortissa tai Meg Ryanissakaan kauheasti mitään vikaa ollut, mutta ihan näiden muiden tasolle he eivät nousseet, vaikka Short ajoittain loistava olikin. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver) ja Dick Miller (Gremlins; Danten luottosivuosanäyttelijä).
Pisteitä: 4/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: Tytöt]]>2012-07-02T19:48:01+03:002019-11-24T23:10:22+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/07/pieni-suuri-seikkailusivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Härmä]]>Alkuperäinen nimi: HärmäOhjaus: JP Siili Käsikirjoitus: JP Siili Pääosissa: Lauri Tilkanen, Mikko Leppilampi, Pamela Tola Valmistusmaa: SuomiIlmestymisvuosi: 2012Kesto: 128 min
- Son syytä tajuta, että Välitaloa ei jaeta ikään. - Isä antoo Välitalon mulle.
1800-luvulla Pohjanmaan Härmässä on tapana, että perheen vanhin poika perii maan. Välitalon esikoinen Esko (Mikko Leppilampi) on kuitenkin väkivaltainen puukkojunkkari, kuten moni tuon ajan Härmässä, sekä yleisestikin ottaen rettelöitsijä, kun taas Eskon pikkuveli Matti (Lauri Tilkanen) on rauhallisempi ja rehellisempi. Matti on myös kihloissa naapurintilan tyttären Ainon (Pamela Tola) kanssa, mutta salaa, sillä he epäilevät, ettei Ainon isä Sakari (Taneli Mäkelä) pitäisi Mattia soveliaana vävynä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Välitalon isäntä Antti (Esko Salminen) päättääkin ohittaa perinnönjaossa Eskon ja antaa tilan Matille, sillä sen jälkeen Sakari onkin hyväksyvämmällä kannalla Matin suhteen. Esko ei sulata kuitenkaan päätöstä, vaan tappaa isänsä, ja estää testamentin muutoksen toimeenpanon ja julistautuu Välitalon isännäksi. Matti kuitenkin tietää, että Esko on saanut isännyyden epärehellisin keinoin ja hän päättää tehdä kaikkensa, että oikeus tapahtuisi...
Viime vuonna kotimaisia elokuvia tuli katsottua Sodankylässä peräti viisi, mutta tänä vuonna ne eivät tahtoneet mahtua ohjelmistoon sitten millään. Yksi kotimainen elokuva oli kuitenkin pakko nähdä ja pitkään arvoinkin tämän ja Anssi Mänttärin Saunavieraan väliltä, mutta päädyin lopulta Härmään, sillä teatterikierroksella pidin elokuvaa semikiinnostavana eli olin jatkuvasti kahden vaiheilla, jaksanko mennä elokuvaa katsomaan, ja kun en lopulta jaksanutkaan, niin kävinkin katsomassa elokuvan Sodankylässä. Elokuva oli näyttänyt trailerin perusteella kunnianhimoiselta, mutta samalla ehkä vähän puolivillaiselta ja kun Härmä Isossa Teltassa päättyi, huomasin olleeni etiäisieni kohtuullisen oikeassa.
Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista Härmässä (tai yleisemmin Pohjanmaalla) ihan oikeasti on ollut puukkojunkkarien kultakaudella, mutta ainakin minulle tuli elokuvaa katsellessa sellainen tunne, että tämä elokuva yritti näyttää jokseenkin totuudenmukaisen kuvan, vaikkakin kaikista tappeluista huolimatta hiukan romantisoidun näkemyksen, eikä minun ollut ainakaan vaikea kuvitella, että suurin piirtein tällaista se elo on silloin joskus ollut. Tämä seikka ei tehnyt valitettavasti tarinasta kovinkaan vahvaa, sillä vaikka tarina olikin ihan seurattava, se ei iskenyt kupoliin oikein millään tavalla. Asiaa ei auttanut sekään, että alusta asti oli selvillä, millä lailla elokuva tultaisiin päättämään, joten jännite puuttui elokuvasta kokonaan. Nämä (kaikki) erinäiset vaiheet ennen loppuvaiheessa eivät kuitenkaan vieneet mukanaan, sillä pientä sillisalaatin makua olikin, vaikka sinänsä melko johdonmukaisesti edettiinkin, mutta yhden illan viihteestä Härmä ihan tyydyttävästi meni.
Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi ollut visuaalisesti komeaa katseltavaa, sillä sitä se totisesti oli. Lavastus ja näyttelijöiden vaatteet veivät kyllä sinne puukkojunkkarien aikakaudelle ja olikin iso syy siinä, että viihdyin elokuvan parissa edes tämän verran. Tyylillisesti elokuva edusti niin lähelle vakavasti otettavia westernejä kuin Suomessa on mahdollista tehdä paikallisiin ympyröihin, mikä sai minut melkein lisäämään yhdeksi kategoriaksi westernin. Niin ja se paljon puhuttu värisäädetty vihreä nurmi? Tykkäsin. Eihän se nyt niin aidolta näyttänyt, mutta kyllä sitä oli vain kiva katsella puukkojunkkarien taivaltaessa niissä. Minusta siis varsin onnistunut ratkaisu.
Näyttelijöissä ei ole pahemmin haukuttavaa, mitä nyt Pamela Tola ei ihan parhaalla tavalla iskenyt, mutta ehkä se johtui vain hänen roolihahmostaan, joka tuntui välillä ärsyttävän kovastikin ollen niin vietävissä, vaikka toki sekin kuului tuohon aikaan. Lauri Tilkanen oli hyvä suoraselkäisenä Välitalon poikana, vaikka - anteeksi jos nyt kiroilen - näyttikin kaukaa kuvatessa hieman Jasper Pääkköseltä. Ei hän mitenkään erinomaista suoritusta tehnyt, vaan sellaisen perusvarman, kuten useimmat muutkin elokuvan näyttelijöistä aina Esko Salmisesta ja Taneli Mäkelästä lähtien; Salmista olisi saanut näkyä enemmän. Parhaimman roolityön teki kuitenkin Mikko Leppilampi, josta on kehkeytymässä loistava pahojen poikien näyttelijä ja tässäkin elokuvassa oli todella edukseen, vaikka parran taakse kätkeytyikin. Aku Hirviniemi oli yllättävänkin siedettävä tässä vakavassa roolissa. Mukana menossa: Eero Milonoff, Kari Hietalahti ja Pirkka-Pekka Petelius.
Pisteitä: 3/5
PS. Tämän elokuvan jälkeen perjantain ohjelmistooni kuului vielä Joe Danten Kinopaniikki, mutta koska epäonnistuneen kahvitankkauksen seurauksena nuokuin puolet elokuvasta, en kykene sitä arvostelemaan. Pahoittelut tästä!
PS2. Tällä hetkellä Vuodatus.netissä ei näy kuvat, mutta niiden pitäisi kai palailla jossain vaiheessa. Pahoittelen häiriötä.
Seuraavana arvosteluvuorossa: Pieni suuri seikkailu]]>2012-07-01T11:26:01+03:002019-11-24T23:10:25+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/07/harmasivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[House of Tolerance]]>Alkuperäinen nimi: L'Apollonide (Souvenirs de la maison close)Ohjaus: Bertrand Bonello Käsikirjoitus: Bertrand BonelloPääosissa: Hafsia Herzi, Céline Sallette, Jasmine Trinca Valmistusmaa: RanskaIlmestymisvuosi: 2011Kesto: 122 min
- Miksi valitsit tämän paikan? - Ollakseni itsenäinen... ja vapaa.
- Vapaa? Suvaitsevaisuuden talossa? Vapaus on ulkona, ei täällä. 1900-luvun vaihteessa pariisilainen bordelli on täynnä elämää. Näitksi laittautuneet prostituoidut tarjoavat palvelujaan läheisyydenkipeille miehille. Bordelli on hyvin tunnettu ja sillä on hyvä maine, mistä kertoo sekin, että nuoret naiset hakevat sinne töihin jopa vanhempiensa suosituksilla. Kun bordelli on vierailta suljettu, viettävät naiset aikaa talossa hyvin monin tavoin keskenään tai yksin. Auvoisaa elo ei prostituoiduilla kuitenkaan aina ole, sillä useimmat naiset ovat bordellissa suuren velkataakkansa vuoksi, ulos ei voi lähteä ilman miesseuraa ja heidän vapautensa on muutenkin hyvin rajoitettua. Myöskin sukupuolitaudit ja asiakkaiden väkivaltaiset teot uhkaavat jokaista, eikä itse bordellinkaan talous ole täysin vakaalla pohjalla, joten talossa prostituoituna oleminen on myös murheensa...
Tämä elokuva ei kuulunut alkuperäiseen aikataululuonnokseeni, sillä muistaakseni elokuvan alkuperäinen esitysaika oli vähän myöhäisempi (ja tuli toisessa esityspaikassa, mutta sillä ei ollut mitään väliä), mikä ei sopinut minulle. Tämä esityspaikka eli perjantain viides näytös taisi olla suunnitelmissani alun perin tarkoitettu israelilaiselle Policemanille, mutta kun se siirtyi Pieneen Telttaan ja tämä tuli sen tilalle ja kun tämä kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän, niin meninkin katsomaan sitten tämän. House of Tolerance oli yksi harvoista elokuvista, joista olin syystä tai toisesta katsonut edes vähän ennakkotietoa (tiesin miljöön, mihin tämä sijoittui, en muuta) ja elokuvan aihe yhdistettynä valmistusmaahan riitti minulle katsomispäätöksen syntymiseen. House of Tolerance olikin ihan hyvä ja mielenkiintoinen elokuva.
Elokuvassa ei ole varsinaista tarinaa, vaan se seuraa prostituoitujen elämää niin hyvässä kuin pahassakin parin vuoden aikana. Nähdään naisia valmistautumassa iltaa varten, terveystarkastuksissa, asiakkaiden kanssa ja niin edespäin. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä tunnelmansa ansiosta elokuva oli oudon kiehtova paketti, minkä vuoksi mielenkiinto pysyi hyvin ylhäällä läpi elokuvan, mistä oli kiittäminen myös elokuvaan hyvin sopivaa musiikkia. Tarinattomuus saikin elokuvan tuntumaan ajoittain dokumentaariselta, kuin aitojen tilanteiden lavastamiselta kameraa varten. Jäinkin oikeasti pohtimaan sitä, antaako elokuva kuinka realistisen kuvan 1900-luvun vaihteen bordellielämästä, sillä kaikista murheista huolimatta prostituoitujen elämä tuntui olevan omalla kieroutuneella tavalla mallillaan.
Paulinen (Iliana Zabeth) saapuminen taloon tuntui tarinan aloittamiselta, mutta pian hänestä tulikin vain yksi tytöistä, eikä hän lopulta siten erottautunutkaan joukosta, mikä ehkä viittasi sitten siihen, että yksittäisiä henkilöitä ei tuossa talossa - ja elokuvassa - suosittu. Pieniä tarinatynkiä oli kyllä parin vakiasiakkaan sekä talon talousvaikeuksien muodossa, mutta ne olivat kuitenkin jatkuvasti hyvin taustalla. Elokuvasta ei puuttunut ilon hetkiä (esim. ulkoilupäiviä) eikä myöskään tummempiakaan sävyjä, mutta noin kokonaisuutena prostituoitujen elämä oli vähintäänkin siedettävän oloista, vaikkakaan ei tietenkään täydellistä.
Nyt joku elokuvasta jotain tietävä on tajunnut jättäneeni yhden oleellisen asian mainitsematta: alastomuuden. Kyllä! Elokuvassa oli paljon alastomuutta ja varsinkin rinnat näkyivät yhtenään, mutta nämä seikat eivät tehneet elokuvasta mitenkään eroottista kokemusta. Niitä ei näytetty tissien esittämisen vuoksi, vaan ne vain olivat luonnollinen osa kantajiensa kehoa; bordellissa asuville yläosattomuus kun tuntui olevan mitä tavallisin juttu, eikä siitä tehty numeroa. Niinpä en kutsuisi elokuvaa millään muotoa eroottiseksi taikka edes tirkisteleväksi, vaan esimerkiksi niin ikään festareilla katsomani Pitkät jäähyväiset tuntui paljon enemmän näyttävän tissejä vain tirkistelyn vuoksi, vaikka siinä niitä nähtiinkin selvästi vähemmän ja useimmiten kauempaa. Noin muutenkin eroottisuus oli aika pitkälle karsittu tästä pois, sillä vaikka elokuva kertoikin bordellissa työskentelevistä prostituoiduista, niin yhtään varsinaista aktia ei edes näytetty.
Näyttelijät olivat tasoa "ihan ok", vaikka toki muutama sieltä joukosta erottuikin, kuten Julieta näytellyt Jasmine Trinca, enkä voi kieltää, ettenkö olisi katsellut Paulinea näytellyttä Iliana Zabethia ihan mielellään... myös vaatteet päällä. Kuitenkin elokuvassa oli niin paljon henkilöitä, ettei yhteenkään keskitytty kunnolla, joten kunnon mielipidettä en useimmista näyttelijöistä voinut muodostaa. Ei kukaan huonoa roolisuoritusta tehnyt, mutta mieleenjäävyyskin oli aika matalalla. Tosin Madeleinea näytellyt Alice Barnole totta kai jäi mieleen, mutta se johtuikin siitä, että Madeleine toi elävästi mieleen Heath Ledgerin Jokerin.
Pisteitä: 3,5/5
Seuraavana arvosteluvuorossa (ehkä viikonlopun jälkeen): Härmä]]>2012-06-28T22:00:01+03:002019-11-24T23:10:27+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/06/house-of-tolerancesivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Project 1001, osa 219/1001: Kuiskauksia ja huutoja]]>Alkuperäinen nimi: Viskningar och ropOhjaus: Ingmar Bergman Käsikirjoitus: Ingmar BergmanPääosissa: Harriet Andersson, Kari Sylwan, Ingrid Thulin Valmistusmaa: RuotsiIlmestymisvuosi: 1972Kesto: 91 min
- Olet muuttunut. Onko sinulla joku muu?
- Aina. Sitä paitsi, luulin, ettei ongelma kiinnostanut sinua.
- Ei kiinnostakaan.
Syöpään sairastunut Agnes (Harriet Andersson) makaa mahdollisella kuolinvuoteellaan hänen isossa, mutta kohtuullisessa eristyksessä olevassa kartanossa joskus 1900-luvun taitteessa ja häntä hoitaa talon pitkäaikainen apulainen, Anna (Kari Sylwan). Myös Agnesin sisarukset Karin ja Maria (Ingrid Thulin ja Liv Ullmann) ovat tulleet paikalle sairaan sisarensa viereen. Agnesin kipujen laatu ja ilmenemismuoto vaihtelevat suuresti ja hänen siskonsa tuntuvat olevan voimattomia auttamaan häntä ja he eivät voi tehdä muuta kuin katsella vieressä ja odottaa pahinta, kun taas Anna tekee kaikkensa lievittääkseen Agnesin kipuja Karin ja Maria viettävät aikaa pääosin omissa ajatuksissaan, mutta Agnesin tilan pahentuessa he joutuvat kohtaamaan myös toisensa ja menneisyyksiensä haamut...
Kuten mainitsin aiemmin, en ollut katsonut ennen tämänvuotisia Sodankylän elokuvajuhlia yhtään Ingmar Bergmanin elokuvaa, mutta näillä festareilla niitä tulikin katsottua kaksin kappalein, eikä kolmaskaan olisi ollut sula mahdottomuus. Näistä ensimmäinen, Kesä Monikan kanssa, oli festivaalin avauselokuva ja siitä syystä se tulikin katsottua, kun taas tämän Kuiskauksia ja huutoja -elokuvan katsominen selittyy 1001 elokuvaa -kirjassa mukana olemisella. Tuo Kesä Monikan kanssa ei kaikilta osin vienyt minua mukaansa, mutta koska en kykene tuomitsemaan ohjaajia(kaan) yhden tuotoksen perusteella mihinkään suuntaan, niin ei minulla hirveästi ollut ennakko-odotuksia tämän elokuvan suhteen, joten aika avoimin mielin lähdin tätä katsomaan. Kuiskauksia ja huutoa ei osoittautunutkaan vain vahvasti neljän tähden elokuvaksi, vaan myös koko festivaalin toiseksi parhaimmaksi tapaukseksi.
Muutamia flashbackeja lukuun ottamatta elokuva tapahtui pääosin tämän kartanon sisällä ja vaikka kartano olikin iso, siitä ei kuitenkaan käytetty kuin pientä osaa ja näin tuloksena oli jokseenkin intiimi elokuva. Intiimi oli myöskin elokuvan aihe, joka käsitteli niin kuolemaa kuin sisarusten välisiä jännitteitä ja teki sen eittämättä hienosti. Elokuvan keskiössä oli Agnes ja hänen sairautensa ja muiden sisarusten aika kului tosiaan odotellessa. Näin ollen elokuvassa ei tuntunut tapahtuvan paljon mitään, mutta siitä huolimatta siinä tapahtui paljonkin ja tarinaa vietiinkin eteenpäin pienin, melkein huomaamattomin elein. Tarinan edetessä esille tuli paljon avoimeksi jääneitä kysymyksiä, joihin kaikkiin ei edes halunnut vastauksia, sillä niillä ei tuntunut olevan suurta merkitystä; asiat vain olivat tietyllä tolalla, mutta kaikilla syillä ei vain ollut väliä. Sisarusten välillä oli kuitenkin havaittavissa jotain lausumatonta, jota ei nytkään sanottu ääneen. Elokuva oli monin paikoin ahdistava, järkyttävä ja varsinkin loppupuolella Agnesin viimeisten hetkien ollessa käsillä myöskin todella järkyttäväkin.
Elokuvan värimaailmaa hallitsi punainen väri, jota ei nähty ainoastaan välähdyksenomaisissa siirtymissä, vaan myös silmiinpistävästi huoneiden sisustuksessakin (katso kuva yllä). Elokuva ei kiirehtinyt loppuunsa, vaikka elokuva onkin vain puolitoistatuntinen, vaan kertoi tarinansa hienovaraisesti, mikä näkyi sitten myös kuvauksessa. En tiedä, olenko ainoa, joka näin on ajatellut, mutta Karinin ja Marian sitä eniten inteemiä keskustelua käydessään kohtaus oli kuvattu niin, että ainakin itse olin havaitsevinani jopa pienen, syvällä piilossa olleen eroottisen latauksen. Ihan tällaiseen ei välttämättä ollut pyritty, mutta heidän kohtauksessaan oli vain niin hento ote, että en voinut välttyä tältä mielikuvalta. Agnesin ja Annan välillä tämä eroottisuus tuntui näkyvän sitten selvemmin, joskaan heidänkään kohdalla mitään ei sanottu suoraan.
Koko kärkinelikko suoriutuivat rooleistaan loistavasti. Okei, yhtenä päävieraana ollut Harriet Andersson makasi suurimman osan ajasta paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän onnistui upeasti, sillä hän todella tuntui kuolemansairaalta. Lisäksi Agnesin saadessa kohtauksiaan Anderssonia oli välilä suorastaan vaikea katsoa, niin kauhealta hänen tuskansa tuntui. Muut kolme naista olivat vähäeleisempiä, mutta ei silti yhtään Anderssonia huonompia. Ninpä Ingrid Thulin kosketusta kammoksuvana Karinina ja Liv Ullman tämän kevytmielisempänä sisarena olivat todella aidonoloisia ja siten hyviä. En nyt samaistunut oikein kenenkään näiden hahmojen tunnemaailmaan, mutta ainakin periaatteessa voisin yhdellä katselukerralla samaistua yhteen ja toisena toiseen. Kärkinelikon täydensi sitten palvelija Annaa näytellyt Kari Sylwan, joka osoitti hahmossaan kovin suurta huolta Agnesista ja teki sen hienosti.
Pisteitä: 4/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: House of Tolerance]]>2012-06-28T17:53:01+03:002019-11-24T23:10:29+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/06/project-1001-osa-219-1001-kuiskauksia-ja-huutojasivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Poikani Kevin]]>Alkuperäinen nimi: We Need to Talk About KevinOhjaus: Lynne Ramsay Käsikirjoitus: Lynne Ramsay, Rory KinnearPääosissa: Tilda Swinton, Ezra Miller, John C. Reilly Valmistusmaa: Iso-Britannia, YhdysvallatIlmestymisvuosi: 2011Kesto: 112 min
- Hey, Kev. Listen buddy, it's easy to misunderstand something when you hear it out of context.
- Why would I not understand the context? I am the context.
Eva Khatchadourian (Tilda Swinton) asuu yksin rähjäisessä talossa, joka kuitenkin sotketaan punaisella värillä, kenties maalilla, kenties verellä ja osansa saa myös Evan auto. Evalla on myöskin ollut vaikeuksia saada töitä, mutta vaikka hän sellaisen saakin matkatoimistosta, häntä katsotaan kieroon ja ohikulkijatkin saattavat lyödä häntä. Jatkuvalla syötöllä Evan ajatukset harhautuvat menneisyyteen, jonka tapahtumat tulisivat selittämään ihmisten asennoitumisen Evaan. Kaikki tuntuukin juontuvan Evan pojasta Kevinistä (Ezra Miller, Jasper Newell, Rock Duer), johon Eva ei saa minkäänlaista yhteyttä edes Kevinin ollessa vauva, kun taas Kevinin isä (John C. Reilly) siinä onnistuu kaikissa Kevinin elämänvaiheissa. Kevinillä onkin jokin kummallinen tunnehäiriö, mutta mitä sellaista on mahtanut tapahtua, että Eva on saanut suurin piirtein kaikkien vihat päällensä?
Vielä tämän elokuvan arvostelun verran pidän taukoa Sodankylässä katsottujen elokuvien arvostelemisesta, mutta sitten vedetään pikku hiljaa loput pois alta, vaikka viikonloppunakin reissailen. Noiden Sodankylän arvostelujen vuoksi yritinkin pitkittää tämän katsomista mahdollisimman pitkään, mutta ne muutamat myöhemmät näytösajat eivät enää aikatauluihin sopinutkaan, joten kävin katsomassa tämän nyt elokuvan ainoalla kokonaisella "Porin-viikollaan". Rehellisesti ottaen olin hieman yllättynyt, että elokuva edes tuli Poriin asti, mutta olisikohan tämä sitten tehnyt sen verran hyvät rahat muualla, että elokuva päätettiin näyttää myös Porissakin? Joka tapauksessa väkeä oli parisenkymmentä leffasalissa, mikä oli selvästi enemmän kuin oletin ja nämä parikymmentä ihmistä saivatkin todistaa tätä upeaa, hienoa, mutta ei todellakaan hyvälle mielelle saavaa Poikani Keviniä.
Elokuvan alku oli suorastaan kollaasimainen kokoelma Evan elämästä, sillä se hyppi tämän tästä aikakaudesta toiseen, mutta silti näistä erinäisistä välähdyksistä sai hyvin selvää, missä mentiin. Pieniä onnenhetkiä ennen Kevinin siittämistä lukuun ottamatta kaikista näistä kohtauksista kävi kuitenkin hyvin selväksi, kuinka alistunut ja henkisesti rikki Eva jo oli, vaikka syyt olivat jokseenkin epätietoisuuden peitossa... ainakin, jos ei ole liiemmin kuullut elokuvan tarinasta etukäteen, kuten minä. Kuitenkaan ennakkotiedot eivät vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti, vaan koko elokuva oli vangitseva, pysäyttävä, vaikuttava, surullinen ja siten koskettava ja oikeastaan ylistyssanoja voisi keksiä loputtomiin. Elokuva oli myös melko hiljainen elokuva ja sitten kun musiikkia kuultiin, se tuntui positiivisessa mielessä olevan melkein ristiriidassa valkokankaalla nähtävien asioiden kanssa, mutta samalla oudosti sopien elokuvaan, sillä soundtrackilta löytyi menneiden aikojen hittibiisejä aina WHAM!-yhtyeen Last Christmasista Buddy Hollyn Everydayhin, jota kuultiin myös trailerissa.
Vaikka eri aikatasoilla hypittiinkin, niin kuitenkin alussa elokuvan focus pidettiin nykyhetkessä, jossa Eva sai tuntea niskassaan ihmisten vihan samalla, kun hän itse yritti sopeutua vallitsevaan tilanteeseensa mahdollisimman hyvin. Välähdykset menneistä tapahtumista sitten tarjosivat vihjeitä tuleviin tapahtumiin ja niiden kautta myös katsojalle tarjoutui mahdollisuus päätellä, mitä hirveyksiä oikein olikaan tapahtunut. Evan olo oli hyvin syyllinen ja muiden asenne vain kasvattivat syyllistä oloa, mutta siltikään ihan kaikki ei ollut katsojankaan tiedossa. Voisi luulla, ettei tämä jatkuva ajasta toiseen hyppeleminen voi olla elokuvalle hyväksi, mutta kun se vain toimi.
Kevinin synnyttyä keskityttiinkin sitten juurikin Kevinin kasvuvaiheeseen ja niinpä välähdykset koskivatkin pääosin nykyaikaa. Tämä keskiössä olleen aikakauden vaihtaminen toimi täydellisesti, sillä ainakin minä paloin uteliaisuudesta tietää, millaista elämä Kevinin kanssa sitten oli ja millaisten vaiheiden kautta päädyttäisiin lopulta elokuvan eittämättä karmeisiin lopputapahtumiin. Mitä parasta, Kevinin jo vauvaiästä alkanut jonkin sortin persoonallisuushäiriötä ei diagnosoitu sen kummemmin (yritystä kyllä oli), joten katsojankin oli tyydyttävä keksimään omat teoriansa Kevinin käytökselle. Oma teoria jonkinasteisesta käänteisestä oidipuskompleksista ei kuitenkaan ihan täysin selittänyt asioita, kuten ei myöskään täydellinen misantrooppisuuskaan. Ero Evan elämäntilanteessa Kevinin kasvaessa ja nykyajassa on niin suuri, että elokuvassa riitti myös paljon kysymyksiä, joihin vastauksia mietin kovastikin ja ainakin yhdessä tapauksessa vastaus oli paljon käsittämättömämpi kuin olin osannut kuvitellakaan.
Kaikesta elokuvaa koskevasta hehkutuksesta huolimatta elokuvan vaikuttavuuden taustalla oli yksi henkilö: Tilda Swinton. Swintonin näytteleminen tuntui niin aidolta, että minullekin meinasi tulla paha olo Swintonin esittämän Evan puolesta ja oikeastaan joka elämänvaihetta kuvatessaan Swintonin eleet ja ilmeet iskivät tajuntaan niin lujaa, etten yhtä valtavaa eläytymistä ole vähään aikaan kokenut ja jotenkin samaistuin täysin Evan hahmoon ja mietinkin juurikin Swintonin upean roolisuorituksen ansiosta koko ajan, miten itse toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa Kevinin kanssa. Mitä parasta, myös muissa näyttelijöissä oli potkua. John C. Reilly teki kyllä aika rutiininomaisen suorituksen, mutta kun hän tekee sen aina niin hyvin, niin ei valittamista. Myös teini-Keviniä näytellyt Ezra Miller tuntui samaan aikaan hyvin tunteettomalta, laskelmoivalta kuin myös vihaiselta eli hienoa työtä sai aikaan myös hän. Mukana menossa: Siobhan Fallon (Men in Black - miehet mustissa).
Pisteitä: 5/5
Seuraavana arvosteluvuorossa: Kuiskauksia ja huutoja ]]>2012-06-27T23:09:01+03:002019-11-24T23:10:33+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/06/poikani-kevinsivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Klamydia - Rockperry Live 2003]]>Alkuperäinen nimi: Klamydia - Rockperry Live 2003Ohjaus: Jari ParkkariValokeilassa: Klamydia Valmistusmaa: SuomiIlmestymisvuosi: 2003Kesto: 110 min
Ei! Tämä ei kuulunut Sodankylän ohjelmistoon, vaan nyt siirryin hetkeksi pois sieltä kuukauden WANHAn pariin. Kun on kesä ja kaikkea, niin ei sitä oikein tahtonut päästä kotona leffafiilikseen, joten katsoinkin kuukauden WANHAna tämän yhdeksän vuotta vanhan keikkataltioinnin Vaasan Rockperry-festivaaleilta.
Olen Klamydian suhteen verrattain myöhäisherännäinen, sillä itse hyppäsin bändin kelkkaan vasta vuoden 1997 Tango Delirium -levyn myötä, kun veljeni esitti syystä tai toisesta äidilleni Aku Ankka -laulun kasetilta, johon oli äänitetty sekä Tango Delirium että Klamydian ja saksalaisen Die Lokalmatadoren yhteislevyn Kipsin Klamydian kappaleet, ja minä satuin olemaan myöskin kuulolla. Sittemmin lainailin tuota kasettia yhtenään ja myöhemmin ostin veljeltäni Pää kiinni painajainen -albumin ja siitä sitten levyjen määrä lähti kasvamaan ja nykyään omistankin bändin kaikki fyysiset cd-sinkut, pari kokoelmaa sekä albumit, mitä nyt Urpojugendin biisit löytyvät Piikkinä lihassa -kokoelmasta. Klamydiasta onkin tullut minulle kotimaisista bändeistä se mieluisin. Kirjoitin tähän hitonmoisesti syitä siihen, miksi Klamydia on minulle niin suuri bändi, mutta kun käsittelyssä on nimenomaan tämä keikkataltiointi, eikä minun Klamydia-suhteeni, niin annan sen olla. Jos joku haluaa tietää enemmän, niin voin kertoa kommentessa enemmän.
Tämä keikkataltiointi on vuoden 2003 Rockperry-festivaaleilta, jossa Klamydia veti sen virallisen 15-vuotisjuhlakeikan ja tämä näkyi sitten siinä, että bändi oli etsinyt käsiinsä kaikki bändissä aikoinaan soittaneet jampat ja sitten käytiin ainakin melkein kaikki kokoonpanot läpi, mitä nyt bändin nykyinen basisti Sami "Severi" Kohtamäki tuli lavalle vähän turhan aikaisin. Klamydiassahan on soittanut kaiken kaikkiaan kymmenen heeboa, joista bändin solistina tunnetuksi tullut Vesa "Vesku" Jokinen on ainoa alkuperäisjäsen, joskaan ei alkuperäislaulaja. Entisten jäsenien saaminen lavalle olikin ollut ilmeisesti työn ja tuskan takana, sillä Veskun sanojen mukaan varsinkin bändin ensimmäistä laulajaa Ari Ahoa saatiin houkutella ihan tosissaan mukaan ja sen lisäksi keikkaluontoinen laulaja Kari "Metu" Bondén, joka on laulanut muutamilla bändin biiseillä ja vähän kitaraakin vingutellut, jouduttiin hakemaan vankilasta yhden vuorokauden lomalle. Tämä kaikkien kokoonpanojen läpikäyminen olikin aikoinaan syy, miksi olisin halunnut kyseiselle keikalle, mutta eihän siihen aikaan Raumalta mihkään lähdetty. Sen sijaan sainkin myöhemmin tyytyä klubikeikkaan, jossa kävi entisistä jäsenistä Hannu "Hantta" Viinamäki ja/tai Marko Vuorimaa.
Keikka jakautui kahteen osaan ja ensin tosiaan olivat vuorossa nämä eri kokoonpanot. Ne käytiin läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, mitä nyt Metu tuli lavalle verrattain myöhään, mutta tämä selittyi ehkä sillä, että ennen Metua kävi laulamassa Hantta ja tämä Veskun laulutauko haluttiin jättää yhteen, mene ja tiedä. Niin ja mitä parasta, eri kokoonpanot lauloivat oman aikansa biisejä eli Metun lauluja lukuun ottamatta mentiin kappaleesta toiseen suhteellisesti julkaisujärjestyksessä. Tämä oli hyvä asia, sillä näin alkuun tulivat nämä ensimmäiset tuotokset, joista en ainakaan nykyään ole kauhean kiinnostunut, mutta kun ensimmäinen hyvin iskenyt kappale tuli vuoroon, eli kuudentena esitetty Mäki Haluun Rock-Tähdex, niin siitä eteenpäin fiilis oli katossa oikeastaan koko keikan loppuun asti. Keikan eräänlaisena erikoisuutena kuultiin sitten Hantan tulkitsemana kappale Viulisti, jota ei ennen sitä ollutkaan kuultu livenä, ja joka olikin ollut vain yhden sinkun b-puolella ja myöhemmin Klamytologia-kokoelman kolmoslevyllä. Monien ns. perusbiisien lisäksi kuultiin Metun laulamana Vanha holvikirkko. Mitään suuria yllätyksiä ei biisivalinnoissa ollut, ellei Metun laulamaa Liian monta kertaa -kipaletta lasketa, vaan kappaleet edustivat omaa aikaansa tiettävästi aika hyvin ja samoja biisejä on varmasti tullut soitettua keikoilla useastikin... jo ennen kuin itse pääsin keikkailun makuun. Kaiken kaikkiaan vanhat kokoonpanot soittivat yhteensä parikymmentä kipaletta, mikä oli ihan mukava määrä.
En tiedä, soittaako Klamydia saman kiertueen aikana täysin saman setin, mutta niillä keikoilla, millä olen ollut, niin vanhojen kappaleiden joukossa on toisinaan ollut pieniä yllätyksiäkin. Niin tälläkin keikalla sen jälkeen, kun nykykokoonpano aloitti ja soitti loput 15 kipaletta. Okei, Punktsipum oli vielä aika tuore levy, joten siinä mielessä albumin biisi Ookko Tehny Lenkkiä? oli ihan ymmärrettävä valinta, mutta (silloin tuore) EP-lohkaisu Pakkoruåttii edustikin vähän yllättävämpää. Vielä vanhemmista albumeilta/sinkuilta kuullut Kesäöitä sekä Aleksi eivät nyt ihan aina settilistaan kuulu. Noin muuten nykykokoonpano soitti pitkälti niitä kappaleita, mitä normaalissa settilistassa on sillä erotuksella, että joitakin vakibiisejä (kuten Pala rauhaa) soitettiin jo vanhojen kokoonpanon aikana. Kuitenkin fiilis pysyi ylhäällä koko keikkatallenteen ajan siitäkin huolimatta, ettei PS3 tahtonut ihan kaikkien kappaleiden kohdalla oikein jaksaa pyörittää levyä. Ehkä vähän toivoin, että olisivat ehtineet saada joitakin sen vuoden juhlalevyyn tulleita uusia kappaleita soitantaan, mutta ei sitten vielä. Noh, hyvä näinkin. Kaikki nykyiset ja entiset jäsenet tulivat vielä laulamaan yhteislauluna Juhannuksena-biisin. Hyvä lopetus oli.
Pisteitä: 4/5
PS. Olen asunut kohta yhdeksän vuotta Porissa, mutta en tunne itseäni porilaiseksi tippaakaan, sillä sydän on muualla. Tuon yhdeksän vuoden aikana Porikin on jossakin määrin muuttunut eli erilaisia rakennuksia on purettu ja uusia rakennettu tilalle. Siitä huolimatta on vain tasan yksi jo menneisyyttä oleva juttu, mitä olen täällä jäänyt kaipaamaan: Club 19 -nimistä baaria, joka ei ollut räkälä, ei yökerho, vaan jotain siltä väliltä ja siellä soitti moni tällainen valtakunnallisesti semimerkittävä bändi, kuten juurikin Klamydia. Kun se lopetettiin kuusi vuotta sitten, olin surullinen, sillä se oli rento mesta ja liian monen bändin kohdalla se tarkoitti sitä, ettei keikkoja Poriin tahtonut enää saada. Näin kävi myös Klamydialle, joka onkin sen jälkeen käynyt täällä vain festarikeikoilla. Asia ei sureta pelkästään Klamydian takia, mutta toki Klamydiallakin vaikutusta on tälle tunteelle, en sitä kiellä.
Seuraavana arvosteluvuorossa: Poikani Kevin]]>2012-06-26T23:59:01+03:002019-11-24T23:10:36+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/06/klamydia-rockperry-live-2003sivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/<![CDATA[Tabu]]>Alkuperäinen nimi: TabuOhjaus: Miguel Gomes Käsikirjoitus: Miguel GomesPääosissa: Teresa Madruga, Laura Soveral, Ana Moreira Valmistusmaa: Portugal, Saksa, Brasilia, RanskaIlmestymisvuosi: 2012Kesto: 110 min
- Sinun täytyy löytää tämä mies. Rouva haluaa nähdä hänet. Sinun täytyy kiirehtiä. Rouva on kuolemaisillaan. Pllar (Teresa Madruga) on vanharouva, joka tutustuu vähän höppänään Auroraan (Laura Soveral, Ana Moreira), joka on vähän erikoinen persoona, mutta myös peliriippuvainen. Pilarin tutustuessa Auroraan tällä ei ole ketään muita tuttavia kuin tämän afrikkalainen palvelija Santa (Isabel Muñoz Cardoso). Pilar alkaa kanssa huolehtia Aurorasta tämän terveyden heiketessä, mutta ennen pitkää Aurora joutuu sairaalaan. Hän on kuitenkin kirjoittanut lapun, jossa on erään herra Venturan (Henrique Espïrito Santo, Carloto Cotta) osoitteen, eikä Pilar satavarmasti usko Venturaa todelliseksi henkilöksi, mutta kun Ventura löytyy, kertoo hän Pilarille ja Santalle tarinan heidän nuoruusvuosiltaan Afrikassa sijaitsevan Tabu-vuoren lähistöltä, mutta mitä tekemistä krokotiililla on kaiken tämän kanssa?
Tämä elokuva oli vahva ehdokas voittamaan Berliinin filmijuhlien Kultaisen karhun, mutta voittoa ei tullut. Sen sijaan elokuva voitti pari muuta palkintoa, joiden joukossa muun muassa kriitikkojen palkinto. Elokuvaa katsomaan mennessä en näitä asioita tiennyt, joten ne eivät olleet katsomispäätöksen taustalla, vaan menin katsomaan tämän elokuvan puhtaasti siitä syystä, että se esitettiin Pienessä Teltassa ja olin ottanut periaatteekseni, että vähintään yksi elokuva pitää nähdä jokaisessa esityspaikassa ja tämän piti olla se yleisesti heikommasta tarjonnasta kärsivän Pienen Teltan ainoa elokuvani, vaikka ennen ensimmäisiä ohjelmakarttamuutoksia elokuvan piti olla jokin toinen, ja vaikka tämä ei sitten loppupeleissä ollutkaan ainoa siellä katsomani elokuva. Tabu oli kuitenkin ihan kiva, erilainen elokuva.
Elokuva jakautui kahteen osaan, jotka olivat Paratiisi eli nykyisyys ja Kadotettu paratiisi eli menneisyys. Nykyisyyden kuvauksessa oli mielestäni hetkittäistä sekavuutta, mutta totuuden nimissä onkin myönnettävä, että se saattoi johtua vähän myös Auroran lievästä höppänyydestä. Kyllähän tätäkin osaa katseli, mutta ei tämä ollut ehkä ihan yhtä vahva kuin tuo toinen osan, vaikka Pilarin, Santan ja Auroran keskinäisiä kanssakäymisiä ja keskusteluja mukava seurata, mutta ei juuri sen enempää.
Toisessa osassa eli Kadotetussa paratiisissa sitten palataan menneisyyteen Venturan kertojaäänen siivittämänä, hän kun tarinaa kertoo Santalle ja Pilarille, ja vaikka tämäkään osa ei nyt mitenkään suurta vaikutusta tehnyt, niin tämä kertojaääni toi selvästi lisää eloa tähän osaan ja Venturan ääni kuulostikin hyvin miellyttävältä. Kertojaääntä oli myös osattu käyttää oikeissa paikoissa tai oikeammin oiken rytmitettynä. Muuta puhetta ei ollut, vaan tapahtumia vietiin eteenpäin musiikin avulla ja musiikkina kuultiin muun muassa poppia ainakin 1960-luvulta, mille vuosikymmenelle tapahtumat menneessä sijoittuvatkin. Tämän osan tarina oli oikeinkin mukava ja siitä puuttui se tietty sekavuus, mikä vaivasi ensimmäistä osaa, mutta siitä huolimatta on sanottava, että tässä osassa oli ehkä sittenkin hitusen liikaa tavaraa, mutta kokonaisuutenahan tätäkin puolta katseli ihan ilokseen.
Vaikka äänielokuva olikin, niin elokuva teki kyllä kunniaa vanhoille mustavalkoisille mykkäelokuville ja tekee sen kieltämättä ihan komealla tavalla, mutta eipä tämä seikka sinänsä katsomiselämystä parantanut, joskaan ei huonontanutkaan. Elokuva onkin kuvattu mustavalkoisena ja varsinkin toisessa osassa oli nähtävissä ajoittain sellaisia kuvakulmista otettuja otoksia, jotka toivat elävästi mieleen nuo vanhan ajan filmit. Onhan elokuvan ja päähenkilön nimikin otettu F.W. Murnaun elokuvista.
Näyttelijät olivat ihan kelvollisia. Paratiisin näyttelijöihin en oikein tahtonut saada tarttumapintaa, mutta Kadotetun paratiisin näyttelijöihin sitäkin enemmän ja niinpä nuoria Auroraa ja Venturaa näytelleet Ana Moreira ja Carloto Cotta olivat erityisesti mieleeni. Tosin, kyllä nykyisyydessä ollut Santan näyttelijä Isabel Muñoz Cardoso vähän jäi mieleen ainakin verrattuna muihin kärkinäyttelijöihin, mutta ei hänkään niin hyvin kuin Moreira ja Cotta.
Pisteitä: 3/5
Edit. Vaihdoin osien nimet; olivat väärinpäin.
Seuraavana arvosteluvuorossa: Klamydia -Rockperry Live 2003]]>2012-06-26T00:32:01+03:002019-11-24T23:10:38+02:00https://sivustakatsoja.vuodatus.net/lue/2012/06/tabu-1sivukatsehttps://sivustakatsoja.vuodatus.net/
